Diginomadina maailmalla
Kuutisen vuotta sitten Anne ja Toni päättivät laittaa elämänsä uusiksi. He irtisanoutuivat palkkatöistään, myivät ison osan omaisuudestaan ja lähtivät maailmalle. Nyt he kutsuvat itseään diginomadeiksi, joiden koti on milloin missäkin. Kokemuksistaan maailmalla pariskunta kirjoittaa Elämää Nomadina -blogiinsa.
Anne ja Toni olivat olleet yhdessä jo toista kymmentä vuotta, kun he päättivät tehdä suuren muutoksen elämäänsä.
– Olimme aina käyttäneet kaikki lomapäivät reppureissaamiseen – ja nimenomaan siten, että emme olleet etukäteen liikaa suunnitelleet reissua tai ainakaan sen majoituksia. Pikkuhiljaa kypsyi ajatus siitä, että miksi reissusta pitäisi edes enää palata siihen 8–16 elämään, suorituskeskeisyyteen ja stressiin, Toni muistelee.
Ensin pariskunta ajatteli ottaa arjestaan vuoden irtioton.
– Huomattiin kuitenkin, ettei ole niin helppoa noin vain irtautua vuodeksi palkkatöistä ja palata sitten takaisin, joten päätettiin, että laitetaan elämä ihan kokonaan uusiksi ja lähdetään ilman paluusuunnitelmia, Anne kertoo.
Koti milloin missäkin – mutta entä paperilla?
Kaksikko lähti ilman paluulippuja maailmalle luottaen siihen, että elämä kyllä kantaa. He perustivat ensimmäisen bloginsa, englanninkielisen matkablogin FinnsAway:n, ja suuntasivat kohti uusia tuulia.
– Lähtiessä ehkä kuvittelimme, että voisimme nopeassakin aikataulussa saada mukavasti tuloja blogin ja somekanavien kautta. Ei se kyllä niin mene, pariskunta naurahtaa.
Tien päältä Anne ja Toni alkoivat tehdä erilaisia digitöitä suomalaisille pienyrityksille oman yrityksensä nimissä. Annen ja Tonin yritys on rekisteröity Suomeen, ja he ovat itsekin edelleen kirjoilla Suomessa.
– Sehän on oikeastaan ainoa vaihtoehto, koska emme ole tämän noin kuuden vuoden aikana asuneet missään maassa yli puolta vuotta – mikä on monessa maassa lain mukaan se aika, jonka voi oleskella maassa ilman, että virallisesti muuttaa ja rekisteröityy sinne.
Matkan varrella hämmennystä on aiheuttanut se, ettei byrokratia tunne digital nomad -käsitettä tai ylipäätään kiertolaisuutta elämäntapana.
– Meidän kaltaisiamme diginomadeja on jatkuvasti enemmän, mutta byrokratia ei vielä ole ehtinyt kehitykseen mukaan. Aina vaaditaan osoite, eikä sekään oikeastaan riitä, vaan osoitteen pitää olla kotiosoite eli pitää olla vakituiset seinät ympärillä tai lasketaan kodittomaksi. Silloin voi olla vaikeaa avata pankkitiliä tai edes hankkia puhelinliittymää, Toni pohtii.
– EU:n sisällä pitäisi käytännössä olla vapaa liikkuvuus, mutta vaikka olemme EU:n kansalaisia, rajoitteita on melkoisesti, ja byrokratia lähtee siitä, että ihmisellä on vakituinen koti jossain maassa. Esimerkiksi Suomeen rekisteröidyn auton katsastaminen on aika vaikeaa, kun sitä varten pitää aina lähteä käymään Suomessa – mutta ei sitä nomadina voi muuallekaan rekisteröidä.
Anne ja Toni asuvat milloin missäkin, mutta se ei tarkoita, että he asuisivat vain vaikkapa hostelleissa. He toimivat toisinaan pitkiäkin jaksoja talovahteina, eli asuttavat eri ihmisten koteja vastineeksi sen ylläpidosta ja lemmikkien hoitamisesta silloin, kun kodin vakituiset asukkaat ovat syystä tai toisesta poissa kotoaan.
– Määrittelemme kodin niin, että koti on siellä missä me milloinkin olemme. Olemme tottuneet asettumaan aloillemme uusiin paikkoihin aika nopeasti.
Tunteita pelosta onneen sekä syyllisyydestä vapauteen
Anne ja Toni ovat kuuden vuoden aikana ehtineet sopeutua liikkuvaan arkeensa, mutta se ei aina ole ollut pelkästään helppoa.
– Onhan tässä tullut käytyä monenlaisia tunteita läpi. Oli ensinnäkin tosi pitkä prosessi sisäistää, että tässä me nyt elämme tällaista ”kiertolaiselämää”. Sen ymmärtämiseen meni varmaan vuosi tai kaksi, mutta pikkuhiljaa arki ja rutiinit muodostuivat.
Aluksi Annen ja Tonin oli myös vaikeaa hahmottaa rajaa vapaa-ajan ja työn välille. Nykyään he pyrkivät rytmittämään työprojektit talovahtijaksoihin ja keskittyvät kokemaan uusia asioita silloin, kun matkustavat seuraavaan kohteeseen. Annen mukaan on edelleen yllättävän vaikeaa olla tuntematta syyllisyyttä silloin, kun ei tee töitä.
– Se on syvällä meissä ja siitä pois oppiminen ei ole helppoa.
– Sanoisin, että ensimmäisen puoli vuotta lomailimme – tai ainakin siltä se tuntui. Jossain mielen perukoilla oli se ajatus, että olemme nyt reissussa ja kohta lähdemme kohti kotia ja palaamme normaaliin. Meihinkin oli syvälle juurtunut käsitys siitä, että onnellisuus tulee vakituisesta työstä, omistamisesta ja omistamassaan kodissa asumisesta. Kyllä siinä kesti ennen kuin olimme sinut sen kanssa, että se ei ole se, mikä tekee meidät onnelliseksi, Toni sanoo.
Kaksikko myöntää, että moisen elämänmuutoksen tekeminen vaatii vahvaa uskoa siihen, että pystyy tulemaan toimeen.
– Yrittäjätausta on opettanut ymmärtämään sen, mistä elantonsa voi tienata. Kyllähän tämä vähän hulluuttakin vaatii, Toni myhäilee.
Molemmat uskovat, että korkeakoulututkinnon ja monipuolisen työuran ansiosta heidän olisi myös mahdollista työllistyä Suomessa, jos he joskus päättäisivät palata takaisin.
– Tosin en aina ole ollut näin luottavainen. Aluksi tunsin pientä pelkoa siitä, että heitänkö irtisanoutuessani urani romukoppaan, ja onko sitten mitään vaihtoehtoja, jos haluaisimmekin palata. Ei ole vielä tähän päivään mennessä kaduttanut, eikä ole helppo kuvitella paluuta Suomeen – saati elämää ”normaalissa” palkkatyössä, Anne pohtii.
Päällimmäisenä oppina Anne ja Toni nimeävät oman arvomaailman vahvistumisen ja siitä kiinni pitämisen.
– Arvostamme vapautta vielä enemmän kuin aiemmin ja toisaalta materiaa ja rahaa vähemmän kuin ennen. Meille on kirkastunut se, että tulemme onnellisiksi jostain ihan muusta kuin rahasta ja omistamisesta.