Tässä Vieraskynä-palstan tekstissä Decopix by Tiina -blogin kirjoittaja Tiina Arminen pohtii, millaista on olla ulkosuomalainen.

Hyvin sulauduin taas joukkoon eikä kukaan aavistanut mitään. En poikkea ulkonäöllisesti lähes mitenkään, täällä on kaikennäköisiä ihmisiä – tummia, vaaleita, pitkiä ja pätkiä. Tosin heti kun avaan suuni, se paljastuu – olen ulkomaalainen.

Pois Suomesta

Nykyään on helppo pysyä perillä synnyinmaan tapahtumista netin kautta lehtiä lukemalla, radiota kuuntelemalla ja telkkaria ohjelmia katselemalla, joten Suomi on lähellä, vaikka asuisi missä päin maailmaa tahansa. Välillä sitä miettii miten silloin 80-luvulla kun olin juuri päässyt koulusta ja ensimmäistä kertaa ulkomailla oikein selvittiin ilman tätä nykytekniikkaa. Kaipa sitä koti-ikävä välillä tuli, ei tosin ole päällimmäinen mieleen jäänyt fiilis.

Tiesin aina, että haluan muuttaa ulkomaille. Ensin au pairiksi Lontooseen – siellä ei kaikki mennyt ihan Strömsöön malliin, mutta siitä huolimatta lähdin samoihin hommiin Lontooseen vielä uudestaan. Matkaoppaana pääsin kiertämään Espanjan ja Kreikan lomakohteita sekä tutustumaan Floridaan ja Bahaman saariin. Palasin vielä Suomeen, ja neljän vuoden opintojen jälkeen tuli taas mahdollisuus nostaa kytkintä ja lähteä maailmalle. Nyt kotini on ollut 24 vuotta Suomen rajojen ulkopuolelle.

Olen ulkomaalainen

Olen siis ollut ulkosuomalainen lähes koko aikuisikäni. Tunnen itseni kuitenkin enemmän ihan vain ulkomaalaiseksi. Sitä tietysti olenkin täällä muualla. Siitä on myös muodostunut osa identiteettiäni. Huomaan, että sen taakse voi myös kätkeytyä – saa tiettyjä vapauksia; voi käyttäytyä välillä hassustikin, ei tarvitse aina mennä normien mukaan. Muut kuitenkin ajattelevat, että sehän on ulkomaalainen ja sen tähden käyttäytyy noin, ei tunne meidän sääntöjä.

Hauska esimerkki tällaisesta on tapahtuma Budapestissa, jossa ulkomaalaista helposti sakotetaan ja mieluummin ylihintaan. Pysäköimme auton, kävimme asioilla ja palattuamme autoa ei näkynyt missään. Marssimme lähellä olevalle poliisilaitokselle ja teimme rikosilmoituksen – tai siis oli tarkoitus tehdä, mutta pollari tiskin toisella puolella naurahti, ettei autoa ole varastettu vaan se oli väärin pysäköity ja siirretty poliisin toimesta. Sakko tapahtuneesta oli harvinaisen korkea, mutta ajokortin ja kasan muita henkilöllisyyteen liittyviä kortteja nähtyään poliisi totesi: ”Ai, olette ulkomaalaisia! No, ettehän te voineet tietää, ettei siihen saanut pysäköidä!” Sakot putosivat puolella. Tämä tosin on ollut ainoa kerta kun ulkomaalaisuudesta on ollut hyötyä viranomaisten kanssa.

Olen ulkosuomalainen

Suomessa oleminen on jotenkin hämmentävää. Paikat ovat säilyneet samoina – tai no, eivät kaikki. Oli aikamoinen järkytys astella Kampin Simonkentälle, jossa bussipysäkkien tilalle oli noussut hotelli. Silloin oli pidempi väli Suomessa käyntien välillä. Periaatteessa kadut ja maisemat ovat tuttuja, mutta silti kaikki oli muuttunut.

Pienet yksinkertaiset asiat ovat muuttuneet, kuten miten matkustaa julkisilla, mistä ostaa lippu, pitääkö se leimata… Tunne on vähän sama kuin olisi maassa ensimmäistä kertaa. Hämmentäviksi tilanteet tekee se, että puhuu suomea, näyttää suht tervejärkiseltä ja käyttäytyy silti kuin olisi avaruudesta. Vastapuolikin hämmentyy eikä tajua mistä oikein on kyse.

Mainitsin edellisessä kappaleessa, että identiteettini on ulkomaalainen. Tästä huolimatta monet suomalaisuuteen liittyvät piirteet tuntuvat korostuvan minussa. En pahemmin minglaile eikä smalltalk tule luonnostaan, mieluummin olen hiljaa kuin möngerrän jotain kielellä, jota en kunnolla hallitse. Suomen visiiteillä olen havainnut, että siellä usein pohditaan mitä muut ajattelevat. ”Mitä ihmiset ajattelevat, jos laitan keltaisen takin?” “Mitäköhän ihmiset ajattelevat, jos menen metroon lattiaharjan kanssa.” Tätä piirrettä minussa ei kyllä ole – ainakaan enää.

Lue lisää vieraskynätekstejä täältä >>

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *