Vieraskynäämme tarttui Barcelonassa tanssitaiteilijana työskentelevä Elisa Keisanen.
En koskaan Suomessa ollessani haaveillut ulkomailla asumisesta, olin se tyyppi joka unohti uusia passin, koska en edes muistanut sen olemassaoloa. Olin kiireinen opinnoissani, onnellinen ystävien ja perheen seurassa, eikä Suomen säätiloissakaan ollut mitään valittamista. Päätin kuitenkin lähteä opiskelijavaihtoon Latviaan ja niinhän siinä sitten kävi, että rakastuin. Tapasin vaihdon alkumetreillä helmikuussa 2014 myös vaihdossa olleen ranskalaisen miehen. Tutustuimme nopeasti, vietimme kaiken vapaa aikamme yhdessä. Kesäkuussa vaihdon päätyttyä oli selvää, että meidän matkamme tulisi jatkumaan yhdessä, ensin etäsuhteessa ja opinnoista valmistumisten jälkeen saman katon alla, Suomessa tai Ranskassa.
Kokeilimme molempia (Suomea ja Ranskaa) ja totesimme, että Suomi oli liian minun ja Ranska liian hänen. Ei ole välttämättä helppoa päästä sisään kumppanin kulttuuriin. Kulttuuriin johon toinen on kasvanut koko ikänsä. Minun päälle kolmekymppisen milleniaalin elämää ovat suomalaisittain rakentaneet esimerkiksi Muumit, Pikku Kakkonen, Kummelit, jääkiekon MM- kullat ja tappiot, Tarja Halonen, Euroviisu fanaattisuus, Lordin voitto, mämmi, sauna, sima, salmiakki ja sisu. Osaisinpa mainita paremmin asioita ranskalaiseni kulttuurista, muutakin kuin viinin ja juuston. Joka tapauksessa yhteisten ja etäasumisten jälkeen viimein 2016 joulukuussa, Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12 aloitimme yhteisen elämän Espanjassa, Barcelonassa.
Parasta Barcelonassa
Nyt minun seitsemäs vuosi Barcelonassa on pyörähtänyt käyntiin, sama ranskalainen rakas edelleen seurana. Barcelona on kompakti suurkaupunki vuorien ja meren välissä. Rakastan Barcelonan joukkoliikennettä, sen sujuvuutta, lippujen hintoja sekä kanssamatkustajien tarkkailua. Käytän mm. metroa päivittäin ja useaan kertaan. Täällä on paljon houkuttelevia ja kivasti laitettuja ravintoloita ja kahviloita perinteiseen ja hipsetrimpäänkin makuun. Barcelona on myös koira- ja lapsiystävällinen kaupunki, mikä näkyy siinä, että niin lapset, kuin koiratkin ovat tervetulleita ravintoloihin, kirjastoon, konsertteihin ja puistoihin ilman, että niiden äänistä tai ilosta joku heti närkästyy. Vaikka Barcelona on rantakaupunki, mitään meripetoa minusta ei ole tullut, käyn rannalla kesällä ihan muutaman kerran. Ja aivan kuten suomessa asuessani unohdin passini olemassaolon, unohdan usein myös täällä, että Barcelona on rantakaupunki.
Hidas sulautuminen espanjalaisuuteen
Barcelona tuntuu kodilta, meillä on täällä ystäviä, työt ja espanjan kielikin on jo otettu haltuun, niin että sillä voi tehdä töitä ja jopa vitsaillakin. Tosin Katalaani ei vielä onnistu. Ollaan yritetty ottaa paikallista kulttuuria ja historiaa haltuun, ollaan yhdessä matkustettu kohti meidän näköistä espanjalaisuutta. Tosin rehellisesti sanottuna emme taida olla matkalla espanjalaisuuteen, vaan johonkin kansainväliseen hybridi olemiseen. Se johtuu varmasti siitä, että suurin osa ystävistämme ovat myös ulkomaalaisia. Minulla on vain muutamia Katalonialaisia ja muualta espanjaa kotoisin olevia työkavereita ja myös ranskalaiseni työskentelee kansainvälisessä firmassa ja vieläpä pääosin ranskan kielellä. Eli meistä ei kumpikaan ole päivittäin kosketuksissa paikallisiin kieliin.
Onko Suomessa aina kylmä?
Silloin tällöin mietin, että hetkissä joissa olisin voinut oppia espanjalaisuudesta olenkin “luennoinut” suomalaisuudesta. Keskustelukumppani on saattanut esittää yhden viattoman kysymyksen, kuten: “Onko suomessa aina kylmä?”. Jonka jälkeen hän on saanut vastauksen jossa, kerron talvesta, kaamoksesta, yöttömistä öistä, revontulista, joulupukista, saunakulttuurista, puukoista, euroviisujen tärkeydestä, alkoholismista, Nokiasta, eukonkantokilpailuista ja viimeisimpänä Sanna Marinista. Kaiken tuon sijaan olisin voinut vastata lyhyesti ja heittää pallon keskustelukumppanille kysymällä: “Onko täällä aina kuuma?”. Ehkä tämä kirvoittaisi vastavuoroisesti paikalliset kertomaan omasta Espanjastaan. Huomaan myös, että alkuaikoina puhuin Suomesta tähän tapaan: “Meillä Suomessa…, me suomalaiset…, kun taas nykyään puhun yleisemmin Suomesta ja Suomessa tapahtuvista asioista, en myöskään vertaile maita toisiinsa yhtä hanakasti kuin ensimmäisinä vuosina ja uskon, että se auttaa myös integroitumisessa uuteen maahan. Olemme siis oppineet espanjasta ympärillämme hitaasti, mutta onneksi meillä ei ole suunnitelmia muuttaa nyt mihinkää, eli jatkamme poco a poco eli pikkuhiljaa.
Kuitenkin kuuden vuoden aikana olen luonnollisestikkin alkanut ottaa vaikutteita alkuperäiseen tapaani olla minä, suomalainen minä. Puheen rytmi on Suomea puhuessani nopeampi kuin ennen, perheeni jäsenet mainitsevat asiasta säännöllisin väliajoin, myös puheen nuotti vaihtelee tai matkustaa ylös ja alas. Minusta tuntuu myös, että kasvojeni lihakset osallistuvat puheen tuottamiseen aktiivisemmin eli voisiko sanoa, että puhun ilmeikkäämmin? Puhun myös herkemmin tuntemattomille ja uskaltaudun kysymään apua, Suomessa asuessani yritin aina ensin selvitä itse tai vaihdoin suunnitelmaa lennosta niin, että kommunikaatiota tuntemattomien kanssa ei enää tarvinnut. Välillä kuitenkin täällä toivon, että voisin kommunikoida vähemmän, että voisin vetäytyä hiljaisuuteen ja observoimaan tilanteita ilman, että joku kysyy: “Onko sulla kaikki OK?” Tosin kaikessa uteliaisuudessaan, tuo kysymys kertoo välittämisestä, eikä välittämisessä ole mitään vikaa, vain päinvastoin.
Mielenkiinnolla odotan miten tämä olemukseen ja omaksumiseen liittyvä päättymätön matka paikalliseen kulttuurin parissa jatkuu. Ehkä yksi parhaista tavoista tämän nykyisen kotimaamme haltuun ottamisessa on maakuntamatkailu. Matkaillessa aion tästä edes myös muistaa kysyä kysymyksiä paikallisilta, koska kysymällä oppii.
Elisa Keisanen, Maaliskuu 2023, Barcelona