Vieraskynäämme tarttui tällä kertaa Lontoossa asuva Saara Nurmo, joka pohtii tekstissään kodinkaipuuta ja juurettomuutta.
Nenässä tuoksuu vieläkin vieraalta. Siitä on melkein kolme vuotta kun muutin Lontooseen, mutta nenä tietää, että ympäristö on vieras. Puhdas koti ei tuoksu tolulta, eikä lokakuun illassa haise tuleva hyinen kylmä. Kotiosoitteeni on Lontoossa, mutta sydämessä tuntuu se sama tuttu – kaipuu kotiin.
Mietin usein sanaa koti ja sitä, missä kotini on?
Onko se lapsuudenkotini Lopella? Isäni rakentama talo, jonka joka ikinen senttimetri on tuttu. Talo, jonka seinät pitävät sisällään 18 vuotta elämästäni. Lapsuudenkotini huoneet ovat täynnä muistoja siskojeni kanssa, hetkiä joissa nauran isäni kanssa ja tunteja, jotka olen viettänyt äitini kanssa jutellen. Lapsuudenkotiani ympäröi metsä, ihan yhtä tuttu kuin talokin. Metsässä kasvaa joka kevät sinivuokkoja, joiden perään mummuni kysyy, jahka maaliskuu on ohi.
Talon isolla pihalla on myös leikkimökki, joka oli minulle ja parhaalle ystävälleni vuosien ajan tärkein paikka. Isäni rakensi sen sinä vuonna, kun perheeseemme tuli ensimmäinen lemmikki. Topi oli hylätty kesäkissa, joka valitsi meidät uudeksi perheekseen. Talomme pihalla on myös valtavan suuri muurahaispesä, joka on jo vuosikymmenen saanut olla rauhassa. Ennen sitä koiramme Ronja piti huolen siitä, ettei muurahaisten rakennusurakka ollut koskaan valmis. Pihanurmea reunustaa villivadelmapusikot, joiden alla kissani Väinö tapasi viettää kesäpäiviä. Väinö oli puheliain kissa, joka huuteli vadelmapensaan juurelta kuulumisiaan ja kertoi pihan tapahtumista. Nyt kaikki kolme nukkuvat ikiunta lapsuudenkotini takapihan metsässä. Jouluisin siellä palaa kynttilä.
Vaikka lapsuudenkotini on puolet elämästäni, se ei ole koti jota etsin. Halusin aina pois kylästä, jossa lapsuudenkotini on. Ainoastaan oma perheeni ja sukuni on tuntunut rakkaalta, muuten olen aina tuntenut vahvasti kaipuuta muualle. Olen tuntenut vahvasti ulkopuolisuuden tunnetta synnyinseuduillani ja se tunne on seurannut minua läpi elämäni. Tunkeutunut mukaan elämääni, tullut muuttokuorman mukana minne ikinä olen päättänytkään sijoittaa elämäni.
Muuttoautoni kaasujalka on ollut aina aika herkkä ja olen etsinyt omaa kotiani ympäri Suomea. Etsin sitä Helsingistä Töölön koreista ja korkeista kodeista, etsin sitä Tampereelta Nekalankulmalta ja olen etsinyt sitä Jyväskylästä Tapion ja Tellervon luota. Olen asunut kämpissä, huoneistoissa, asunnoissa, luukuissa, väliaikaisratkaisuissa ja yrittänyt rakentaa tulevaisuutta. Olen katsellut huoneeni ikkunasta Pariisin tähtitaivasta ja toivonut, että olisin kotona. Olen löytänyt itselleni hetken rauhan, hetkeksi paikan jossa levätä, mutta viimein kaipuu ja ulkopuolisuuden tunne löytää minut ja on aika jälleen vaihtaa maisemaa.
Mietin usein, että miltä niistä ihmisistä tuntuu jotka ovat löytäneet itselleen kodin? Tuntuu vieraalta ajatella, että minulle olisi tuolla jokin paikka, josta en haluaisi muuttaa pois kahden vuoden jälkeen. Olen asunut lähes kolme vuotta Lontoossa ja oman paikan etsiminen ja juurettomuuden tunne on voimistunut. En koe olevani loppilainen tai helsinkiläinen. Koen olevani suomalainen, mutta en koe että Suomessa on yhtäkään paikkaa, joka tuntuisi minulle kodilta. En tunne myöskään olevani lontoolainen, vaikka se kaiketi tällä hetkellä virallisesti olen?
Voiko kodin kaipuu tulla geeneistäni? Äitini äidin, eli mummuni juuret ovat vahvasti Karjalan Kannaksella ja olen pikkutytöstä saakka kuunnellut tarinoita Mummun oikeasta kodista, joka on kaukana ja saavuttamattomissa. Isäni menetti äitinsä, ainoan vanhempansa, alle kouluikäisenä ja hän kasvoi lastenkodissa omaa kotiaan kaivaten. Voiko kodinkaipuuni olla tullut verenperimänä ja siksi en löydä tietäni kotiin?
Juurettomuuden tunto on herättänyt ajatuksia siitä, jos juureni olisivatkin ihmisissä. Jos juureni ovat mummuni, äitini ja isäni sekä siskoni ja muistoni ystävieni kanssa. Ajatus kiehtoo minua, sillä se lievittää ahdistusta koti-ikävästä ja juurrettomuudesta. En voi kuitenkaan asettua elämään muistoihini ja ajatuksiini, vaan tarvitsen siltikin paikan jota kutsua kodiksi.
Tammikuussa tulee kolme vuotta siitä, kun asetuin elämään elämääni Lontooseen. Lontoo valikoitui paikaksi sen takia, että kumppanini asui täällä jo silloin ja hänen elämänsä on Lontoossa. Minulle Lontoo on kuitenkin taas yksi pysäkki matkani varrella kohti kotia. Missä se sitten onkaan.
Saara Instagramissa: saaralondon
Jos sinä olet kiinnostunut kirjoittamaan Vieraskynä-palstallemme, ota yhteyttä: info@suomalaisetmaailmalla.fi