Espanjan koronakaranteenissa syödään oliiveja ja eletään hetkessä

Täs­sä Vie­ras­ky­nä-teks­tis­sä It Hap­pens in Bar­ce­lo­na -blo­gin kir­joit­ta­ja Jen­ni Lip­po­nen kertoo, millaista on viettää karanteenia Barcelonassa.

Katson ulos kadulle. Siellä on rauhallista. Näyttää normaalilta lauantaiaamupäivältä Suomessa: koiranulkoiluttajia siellä täällä. Kukaan ei huuda eikä huido. Mutta olen Espanjassa, ja täällä näky on outo.

Koko Espanja on ollut karanteenissa koronaviruksen takia tämän tekstin kirjoitushetkellä kolme viikkoa. Tai neljä. Kukaan ei enää laske päiviä. Korkeintaan miettii, kuinkahan monta on jäljellä. Parempi, ettei tiedä. Ei tätä muuten jaksaisi. Pitää keskittyä hetkeen, niin kuin YouTuben joogavideoiden nainen kehottaa iltaisin.

Torstaina käyn tapani mukaan ostamassa viikon ruuat kauppahallista. Sinne pääsee jonottamatta.

Ohitan matkalla supermarketin, jonka edessä on täydellinen jono puolentoista metrin turvaväleillä. Suurpiirteiset ja rennot espanjalaiset yllättävät tarkkuudellaan. Lähes kaikilla on hengityssuoja, useilla myös kumihanskat.

Aloitan kauppahallikierrokseni ostamalla kaurahiutaleita irtotavarana kilohintaan. Onnekseni kukaan muu ei tunnu niitä täällä rohmuavan. Espanjalaiset luottavat kikherneisiin ja linsseihin. Ja perunalastuihin, oliiveihin ja olueen. Suolaisille naposteluhetkille on tilaa myös karanteenissa. Ehkä ne ovat espanjalaisten lohturuokaa.

Hedelmäpuodin omistaja hymyilee tavallista enemmän. Hän kehuu minua, koska käyn ruokaostoksilla vain kerran viikossa. ”Niin pitäisi kaikkien tehdä”, hän toteaa ja kertoo, että on nähnyt, kuinka samat mummot ja papat ravaavat kauppahallissa joka toinen päivä. ”Rakkaat ihmiset, ostaisivat kerralla enemmän ja pysyisivät kotona”, hän huokaa ja tarjoaa minulle ostosten päätteeksi käsidesiä.

Odotan seuraavalla tiskillä, kun myyjä siivuttaa juustoviipaleitani. Viereisessä puodissa asioiva nainen hätkähtää nähdessään vanhan tuttunsa astuvan kauppahalliin. Tuttavukset kiljahtavat ja avaavat refleksinomaisesti kätensä valmiina suureen halaukseen.

Sekunninmurto-osassa näkymätön muuri laskeutuu naisten väliin. Puolitoista metriä. Turvaväli. ”Voi, kuinka haluaisin halata sinua! Mitä sinulle kuuluu?” naiset hymyilevät silmillään. Se on poskisuudelmiin tottuneille espanjalaisille outoa.

Uutisissa kerrotaan, että uusia tartuntoja on tuhat-jotain, kuolleita viime vuorokauden aikana sata-jotain. Onko se paljon vai vähän? Yritän muistella Espanjan väkilukua. En osaa suhteuttaa.

Viime päivien luvut ovat olleet hiukan edellispäivien lukuja pienempiä, meille kerrotaan. Se on kai hyvä merkki. Luvut tuntuvat silti suurilta.

Päätin jo karanteenin alussa, etten aio seurata uutisia koko ajan. Katson vain Katalonian ja Suomen uutisten pääartikkelit läpi kerran aamulla ja toisen kerran illalla. Jos minun tulee tietää jotain oleellista, se ilmenee varmasti niistä. Muuten en ehkä kestäisi tätä tilannetta.

Toisinaan uutiset kuitenkin myös lohduttavat. Niissä kerrotaan, että yritykset ja organisaatiot ovat ryhtyneet toimiin: sohvatehdas valmistaa kasvosuojia, 3D-tulostinyritys kasvovisiirejä ja autonvalmistaja hengityskoneita. Prototyypit valmistettiin tunneissa, hyväksyntä saatiin päivässä, valmiit tuotteet ulos viikossa. Espanjalaisten kuuluisasta mañana mañana -asenteesta ei ole tietoakaan, kun on tosi kyseessä.

Kaverit soittavat. Puolitutut laittavat viestiä. Tuntemattomat ovat alkaneet kehua leivoksiani ja tanssivideoitani Instagramissa. Ihmisillä on joko ikävä tai tylsää. Luultavasti molempia.

Paikalliset ystäväni kysyvät, mitä oikein teen, miten kummassa saan aikani kulumaan kotona. Vastaan, että opiskelen juttuja netistä, luen, laitan ruokaa, leivon, tanssin, joogaan, siivoan, korjaan vaatteita, järjestelen valokuvia, soittelen ystävien kanssa, kuuntelen podcasteja…

Espanjalaisille kotona oleminen on outoa. Heidän sosiaalinen, kodin ulkopuolelle painottunut elämänsä on muuttunut radikaalisti. Suomalaisena olen ehkä onnekas, sillä olen tottunut viettämään aikaa kotona enemmän kuin paikalliset.

Tällä hetkellä espanjalaisten suurin toive on, että karanteeni olisi pian ohi. Että pääsisi ulos ja lenkille. Että pääsisi halaamaan ystäviä ja perhettä. Että voisi mennä tapaksille. Että elämä, työt, arki ja juhla jatkuisivat normaaleina, sellaisina kuin ne ennen karanteenia olivat. Niin ei ehkä käy. Mutta sitä mietitään vasta sitten, kun oliivit loppuvat tapaslautaselta.

Lue Jennin vieraskynäteksti työnhausta Espanjassa täältä >>