Iina on toteuttanut rohkeasti omia unelmiaan ympäri Eurooppaa. Viime vuonna koetut syöpähoidot tekivät Iinasta entistä armollisemman ja kiitollisemman elämää kohtaan.

Iinan kaukokaipuu vei hänet useampaan maahan ennen kuin hän päätyi Unkariin. Hän lähti lukion jälkeen vuonna 2005 viettämään välivuotta Kreetalle, suomalais-kreikkalaisen pariskunnan omistamalle hevostallille. Työskenneltyään tallilla vain neljä kuukautta Iina joutui ratsastusonnettomuuteen, joka pakotti hänet palaamaan Suomeen.

– Tuo lyhyt pätkä maailmalla jätti kuitenkin jälkensä, ja kaukokaipuu jäi kytemään. Viisi vuotta myöhemmin olin hakenut opiskelemaan ammattikorkeakouluun, mutta en tullut valituksi. Tunsin olevani jonkinlaisessa umpikujassa elämäni kanssa ja halusin jotain vaihtelua, Iina kertoo.

Hän etsi jälleen töitä hevosten parissa ja päätyi Belgiaan isolle hevostallille. Paikan surkeat työolot saivat hänet kuitenkin jo kahden viikon jälkeen pakkaamaan laukkunsa.

– Matkustin junalla tätini luokse Saksaan miettimään seuraavaa siirtoa. Joulukuussa lähdin Italiaan uuteen työpaikkaani hevosten ja muiden eläinten löytöeläinkotiin.

Italiassa Iina tapasi tulevan hollantilaisen miehensä. Heidän suhteensa eteni naapuruudesta ystävyydeksi ja lopulta rakkaudeksi. Pari asui yhdessä Italian Piemontessa, kunnes Iina löysi työpaikan poolohevosten hoitajana Dolomiiteilla.

– Lähetin hakemuksen ja viikon päästä minulta kysyttiin koska voisin aloittaa.

Dolomiiteilla asuessaan pariskunta sai ajatuksen omasta pienestä tanyasta eli maatilasta Unkarissa. Kumpikaan heistä ei ollut ikinä käynyt Unkarissa, mutta ajatus tuntui mielenkiintoiselta. Samaan aikaan Iina löysi työpaikan suomalais-unkarilaiselta hevostilalta, jonne pariskunta muutti syksyllä 2018.

Keväällä 2021 Iina sai kohdunrungon syöpä -diagnoosin.

– Menin gynekologille runsaaksi muuttuneiden kuukautisten takia ja seuraavana päivänä minut otettiin sisään sairaalaan lisätutkimuksia ja koepalojen ottoa varten. Kolmen viikon kuluttua sain diagnoosin ja kutsun radikaaliin kohdunpoistoleikkaukseen.

Leikkauksen jälkeen Iina sai sytostaatti- ja sädehoitoa. Sädehoitojakso päättyi joulukuussa 2021, ja tällä hetkellä Iina käy ainoastaan kontrollitutkimuksissa.

– Moni kysyi, tulenko hoitoihin Suomeen, mutta minulle oli selvää jäädä Unkariin. Vaikka sairaalaan joutuu viemään muun muassa omat vessapaperit ja vaatteet, on hoito ollut todella hyvää. Lääkärit puhuvat englantia, ja vaikka hoitajien kanssa ei aina ollut yhteistä kieltä, he ovat olleet todella ystävällisiä ja empaattisia, Iina kertoo.

Vaikka hoitojen suhteen kaikki on sujunut hyvin, on Iina tullut miettineeksi, olisiko prosessi ollut helpompi Suomessa, missä kielimuuria ei olisi ja perhettä olisi ympärillä enemmän. Hän on kuitenkin kokenut perheen ja ystävien tuen välittyneen helposti videopuheluiden ja muun yhteydenpidon kautta.

– Olen myös alusta alkaen jakanut syöpämatkaani sosiaalisessa mediassa ja saanut paljon tukea myös lähes tuntemattomilta, Iina kiittelee.

Iina on ulkomailla asuessaan alkanut tuntea tiettyä ylpeyttä suomalaisuudestaan.

– Koen suomalaisten olevan pieni mutta sitkeä kansa ja tuon mielelläni taustaani esiin. Samaan aikaan tunnen kuitenkin etääntyväni Suomessa asuvista suomalaisista. En enää tunne muun muassa television kautta leviäviä ilmiöitä, sanontoja tai uusiosanoja.

Iina kertoo Suomessa käydessään naureskelevansa Prismojen metreittäin jatkuville maitohyllyille ja olevansa ylpeä pienen maamme tarjonnasta.

– Syövän myötä olen ymmärtänyt, että elämästä pitää pystyä nauttimaan juuri nyt ja tässä. Haaveilemme aina jostakin paremmasta tai hienommasta tai muutoksista, mutta elämässä pitäisi osata nähdä se, mitä on nyt ja iloita siitä. Onnellisuus ei ole ”jos tai sitten kun”, onnellisuus on nyt ja tässä hetkessä, Iina kiteyttää.

Hän on myös ymmärtänyt, ettei hänen tarvitse raahata mukanaan ihmisten negatiivisuutta. Jos jokin ihmissuhde on täynnä negatiivista energiaa tai ottaa enemmän kuin antaa, ei hän tarvitse sellaista.

– Elämä on liian lyhyt ja hauras negatiivisuuteen. Haluan ympäröidä itseni positiivisella energialla. Kun ulkonäköni muuttui syöpähoitojen myötä, ymmärsin olla itselleni armollinen – vaikka oma peilikuva ei välttämättä juuri nyt ole sitä mitä haluaisin, olen kiitollinen, että jaksan nousta sängystä ja käydä kävelyllä. Jonain päivänä saattoi riittää, kun jaksoi siirtyä sängystä sohvalle. Juuri se, mitä siinä hetkessä pystyt antamaan, riittää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *