Tarinoita maailmalta

Iina löysi paikkansa Unkarista: ”Elämästä pitää pystyä nauttimaan juuri nyt ja tässä”

Iina on toteuttanut rohkeasti omia unelmiaan ympäri Eurooppaa. Viime vuonna koetut syöpähoidot tekivät Iinasta entistä armollisemman ja kiitollisemman elämää kohtaan.

Iinan kaukokaipuu vei hänet useampaan maahan ennen kuin hän päätyi Unkariin. Hän lähti lukion jälkeen vuonna 2005 viettämään välivuotta Kreetalle, suomalais-kreikkalaisen pariskunnan omistamalle hevostallille. Työskenneltyään tallilla vain neljä kuukautta Iina joutui ratsastusonnettomuuteen, joka pakotti hänet palaamaan Suomeen.

– Tuo lyhyt pätkä maailmalla jätti kuitenkin jälkensä, ja kaukokaipuu jäi kytemään. Viisi vuotta myöhemmin olin hakenut opiskelemaan ammattikorkeakouluun, mutta en tullut valituksi. Tunsin olevani jonkinlaisessa umpikujassa elämäni kanssa ja halusin jotain vaihtelua, Iina kertoo.

Hän etsi jälleen töitä hevosten parissa ja päätyi Belgiaan isolle hevostallille. Paikan surkeat työolot saivat hänet kuitenkin jo kahden viikon jälkeen pakkaamaan laukkunsa.

– Matkustin junalla tätini luokse Saksaan miettimään seuraavaa siirtoa. Joulukuussa lähdin Italiaan uuteen työpaikkaani hevosten ja muiden eläinten löytöeläinkotiin.

Italiassa Iina tapasi tulevan hollantilaisen miehensä. Heidän suhteensa eteni naapuruudesta ystävyydeksi ja lopulta rakkaudeksi. Pari asui yhdessä Italian Piemontessa, kunnes Iina löysi työpaikan poolohevosten hoitajana Dolomiiteilla.

– Lähetin hakemuksen ja viikon päästä minulta kysyttiin koska voisin aloittaa.

Dolomiiteilla asuessaan pariskunta sai ajatuksen omasta pienestä tanyasta eli maatilasta Unkarissa. Kumpikaan heistä ei ollut ikinä käynyt Unkarissa, mutta ajatus tuntui mielenkiintoiselta. Samaan aikaan Iina löysi työpaikan suomalais-unkarilaiselta hevostilalta, jonne pariskunta muutti syksyllä 2018.

Keväällä 2021 Iina sai kohdunrungon syöpä -diagnoosin.

– Menin gynekologille runsaaksi muuttuneiden kuukautisten takia ja seuraavana päivänä minut otettiin sisään sairaalaan lisätutkimuksia ja koepalojen ottoa varten. Kolmen viikon kuluttua sain diagnoosin ja kutsun radikaaliin kohdunpoistoleikkaukseen.

Leikkauksen jälkeen Iina sai sytostaatti- ja sädehoitoa. Sädehoitojakso päättyi joulukuussa 2021, ja tällä hetkellä Iina käy ainoastaan kontrollitutkimuksissa.

– Moni kysyi, tulenko hoitoihin Suomeen, mutta minulle oli selvää jäädä Unkariin. Vaikka sairaalaan joutuu viemään muun muassa omat vessapaperit ja vaatteet, on hoito ollut todella hyvää. Lääkärit puhuvat englantia, ja vaikka hoitajien kanssa ei aina ollut yhteistä kieltä, he ovat olleet todella ystävällisiä ja empaattisia, Iina kertoo.

Vaikka hoitojen suhteen kaikki on sujunut hyvin, on Iina tullut miettineeksi, olisiko prosessi ollut helpompi Suomessa, missä kielimuuria ei olisi ja perhettä olisi ympärillä enemmän. Hän on kuitenkin kokenut perheen ja ystävien tuen välittyneen helposti videopuheluiden ja muun yhteydenpidon kautta.

– Olen myös alusta alkaen jakanut syöpämatkaani sosiaalisessa mediassa ja saanut paljon tukea myös lähes tuntemattomilta, Iina kiittelee.

Iina on ulkomailla asuessaan alkanut tuntea tiettyä ylpeyttä suomalaisuudestaan.

– Koen suomalaisten olevan pieni mutta sitkeä kansa ja tuon mielelläni taustaani esiin. Samaan aikaan tunnen kuitenkin etääntyväni Suomessa asuvista suomalaisista. En enää tunne muun muassa television kautta leviäviä ilmiöitä, sanontoja tai uusiosanoja.

Iina kertoo Suomessa käydessään naureskelevansa Prismojen metreittäin jatkuville maitohyllyille ja olevansa ylpeä pienen maamme tarjonnasta.

– Syövän myötä olen ymmärtänyt, että elämästä pitää pystyä nauttimaan juuri nyt ja tässä. Haaveilemme aina jostakin paremmasta tai hienommasta tai muutoksista, mutta elämässä pitäisi osata nähdä se, mitä on nyt ja iloita siitä. Onnellisuus ei ole ”jos tai sitten kun”, onnellisuus on nyt ja tässä hetkessä, Iina kiteyttää.

Hän on myös ymmärtänyt, ettei hänen tarvitse raahata mukanaan ihmisten negatiivisuutta. Jos jokin ihmissuhde on täynnä negatiivista energiaa tai ottaa enemmän kuin antaa, ei hän tarvitse sellaista.

– Elämä on liian lyhyt ja hauras negatiivisuuteen. Haluan ympäröidä itseni positiivisella energialla. Kun ulkonäköni muuttui syöpähoitojen myötä, ymmärsin olla itselleni armollinen – vaikka oma peilikuva ei välttämättä juuri nyt ole sitä mitä haluaisin, olen kiitollinen, että jaksan nousta sängystä ja käydä kävelyllä. Jonain päivänä saattoi riittää, kun jaksoi siirtyä sängystä sohvalle. Juuri se, mitä siinä hetkessä pystyt antamaan, riittää.

Eläinlääkäriopinnot ja rakkaus veivät Pauliinan Argentiinaan

Tulevaisuudessa Pauliina haluaa asua Euroopassa.

Pauliina tapasi miehensä vaihto-oppilasvuotensa aikana Argentiinassa. Nyt hän opiskelee neljättä vuotta eläinlääkäriksi La Platan yliopistossa Buenos Airesissa.

– Eläinlääkärin opinnot kestävät Argentiinassa kuusi vuotta, niin kuin Suomessakin. Opinnot ovat täysin espanjaksi, minkä takia opiskelu oli aluksi vaikeaa ja hidasta, mutta ajan kanssa siihen tottui, Pauliina kertoo.

Argentiinassa eläinlääkäriopinnoissa panostetaan huomattavasti teoriaopetukseen ensimmäiset kaksi vuotta. Vasta kolmannen vuoden jälkeen alkavat käytännön harjoittelut.

– Käsittääkseni Suomessa opiskelijat pääsevät harjoittelemaan pieniä toimenpiteitä jo ensimmäisestä vuodesta lähtien. Suomessa opiskelijoille annetaan myös enemmän vastuuta. Argentiinassa taas läsnäolopakkoa on enemmän.

Pauliina kertoo eläinlääkärien työllistyvän Argentiinassa hyvin, sillä suuren lihantuotannon vuoksi tuotantoeläinpraktiikkaa on paljon, ja hevospoolon ja laukkaratsastuksen iso suosio tarjoaa hevospraktiikasta kiinnostuneille eläinlääkäreille paljon töitä.

Pauliinan haaveissa on kuitenkin muutto Espanjan auringon alle opintojen jälkeen.

– Vaikka Argentiina on ihana maa ja siitä on tullut rakas koti, niin tulevaisuudessa haluan asua Euroopassa ja lähellä Suomea. Suomeen muutosta en haaveile tällä hetkellä, sillä pitkät, kylmät ja pimeät talvet eivät houkuttele. Suomen kesä tosin on ainutlaatuinen ja mielelläni käyn lomailemassa siellä kesäisin!

Pauliina kannustaa ulkomailla opiskelusta kiinnostuneita tarttumaan tilaisuuteen.

Ylpeyttä suomalaisuudesta

Koronavuodet tukahduttivat opiskelijaelämän pariksi vuodeksi muun maailman tavoin myös Argentiinassa.

– Uusiin ihmisiin tutustuminen oli vaikeampaa, sillä opiskelijabileitä- tai tapahtumia ei järjestetty lainkaan. Vasta nyt tämän vuoden aikana tapahtumia ja bileitä on järjestetty uudelleen, mikä on ollut kivaa koronavuosien jälkeen. Argentiinassa ei ole samanlaista opiskelijahaalarikulttuuria mitä Suomessa ja se harmittaa vähäsen, sillä se olisi hauska kokea! Pauliina sanoo.

Pauliina kannustaa kaikkia ulkomailla opiskelusta kiinnostuneita tarttumaan tilaisuuteen.

– Uuden kielen opiskelua ei kannata jännittää, sillä sen oppii nopeasti ajan kanssa ja suurin osa paikallisista on ymmärtäväisiä sitä kohtaan. Kannattaa nähdä myös hieman vaivaa ja kiinnostusta maata, kieltä ja kulttuuria kohtaan, niillä ja avoimella keskustelulla pääsee jo todella pitkälle. Perhe ja ystävät jäävät Suomeen, mutta sen ei saa antaa lannistaa, sillä ulkomailla saa myös paljon uusia ystäviä!

Ulkomailla asumisen myötä Pauliina on oppinut arvostamaan enemmän sitä, kuinka hyvin monet asiat Suomessa ovat.

– Kaukaa on helppo nähdä lähelle. Olen kovin ylpeä suomalaisuudestani ja siitä, että sain kasvaa ja varttua Suomessa, sillä sanonta ”on lottovoitto syntyä Suomeen” on kyllä totta joka sana. Arvostan todella paljon Suomea ja suomalaisuuttani, vaikka en sinne muuttamisesta haaveile. Haaveilen tosin suomalaisesta puusaunasta!

Pauliinan opiskelua ja elämää voit seurata Instagramissa: pauliina.vetmed

Tanskassa asuva Aïcha: ”Parasta on tanskalaisten hygge-kulttuuri ja sosiaalisuus”

Aïcha työskentelee Tanskassa yrittäjänä.

Aïcha haastaa itseään puhumaan tanskaa niin usein kuin mahdollista. Ulkomaille muutosta haaveilevia hän kannustaa pohtimaan, mahdollistaako muutto oman onnen.

Aïcha on asunut Tanskassa nyt seitsemän vuotta. Ennen muuttoaan hän sai harjoitusta ulkomailla asumiseen viettämällä noin kolme kuukautta Italian Firenzessä.

Tällä hetkellä Aïchan pitää kiireisenä uusi alku työrintamalla. Hän perusti elokuussa yrityksensä DARA Coaching, joka tarjoaa elämäntaitovalmennusta.

– Tällä hetkellä teen yksilövalmennuksia ja workshoppeja pienryhmille. Tavoitteeni on auttaa ihmisiä rikkomaan haitallisten ja negatiivisten uskomusten ja käyttäytymismallien kierto, Aïcha kertoo.

Marraskuussa Aïcha aloittaa ensimmäisen Self Journey -nimisen valmennusohjelman. Sen ideana on käsitellä omaa menneisyyttä, päästää irti mahdollisista rajoitteista ja tutustua itseensä uudelleen sekä vahvistaa itseluottamusta ja henkistä hyvinvointia. Lopuksi valmennuksessa tehdään vielä suunnitelma tulevaisuutta varten jatkuvan kehityksen varmistamiseksi.

Aïcha on huomannut eroja tanskalaisen ja suomalaisen työkulttuurin välillä.

– Koen, että suomalaisessa työkulttuurissa ollaan suorasanaisempia ja mikäli ei ole eriäviä näkemyksiä jonkin aiheen suhteen, sen käsittely on varsin yksinkertaista. Täällä Tanskassa aiheita käydään läpi syvällisemmin, vaikkei niistä oltaisikaan eri mieltä. Tämän lisäksi Tanskassa perjantaiset after workit ja niihin osallistuminen on todella iso osa työkulttuuria ja yhteenkuuluvuutta, Aïcha kertoo.

Monikielisyys on Aïchalle tuttua, sillä hän on kasvanut kaksikielisessä perheessä äidinkielinään suomi ja ranska. Tällä hetkellä hän puhuu miehensä kanssa ranskaa ja muuten arkikielenä englantia.

– Koska ymmärrän paljon tanskaa, olen nyt syksyn aikana haastanut itseäni ja alkanut puhumaan tanskaa aina kun olen tanskalaisten kanssa tekemisissä, ellei kyse ole vähän monimutkaisemmasta aiheesta kuten esimerkiksi verojen hoidosta. Sain tätä varten apua erittäin mukavalta vapaaehtoiselta, jonka kanssa kahvittelemme säännöllisesti ja rupattelemme tanskaksi. Englantia käytän ”turvakielenä” kun en vaikka muista tiettyä sanaa. Koitan vähentää tätä, sillä alkaa tuntumaan siltä, että menetän tähänastisen kieli-identiteettini.

Aïcha tapasi miehensä kolme vuotta sitten.

Terassikahveja joulukuussa

Parasta Tanskassa asumisessa on Aïchan mielestä tanskalaisten ”hygge”-kulttuuri ja sosiaalisuus. Ihmiset viettävät paljon aikaa läheisten kanssa ulkona ympäri vuoden: esimerkiksi terassit ovat auki ympärivuotisesti ja on täysin normaalia kahvitella lauantaipäivänä terassilla joulukuussa.

– Yleisesti ihmiset tykkäävät pysyä aktiivisina esimerkiksi menemällä kävelyille yhdessä ja osallistumalla erilaisiin tapahtumiin, myös ympäri vuoden. Asun nyt vähän Köpiksen ulkopuolella Ølstykkessä, joten täällä on vielä Kööpenhaminaa läheisempi, yhteisöllinen ilmapiiri, jossa tervehditään vastaantulijoita. Muuten kuvaamani puolet pätevät myös pääkaupunkiin.

Aïcha tapasi kolme vuotta sitten miesystävänsä ja tällä hetkellä heidän suunnitelmissaan on jäädä Tanskaan. Suomessa he käyvät säännöllisesti tapaamassa ystäviä ja perhettä. Aïchan mielestä jokainen voi hyötyä ulkomaille muutosta, sillä uudessa ympäristössä ja kulttuurissa oppii paljon sekä maailmasta että itsestään.

– Suosittelisin kuitenkin varmistamaan ennen muuttoa valitun kohteen oman onnen mahdollisuuden. Tämä kattaa taloudellisen tilanteen eli elinkustannukset, palkkatason ja verotuksen, sekä työn ja vapaa-ajan tasapainon ja terveydenhuollon laadun selvityksen.

Aïcha kannustaa selvittämään etukäteen, paraneeko oma elämänlaatu maata vaihtaessa vai seuraako muutosta vain enemmän haasteita ja harmia.

– Jokaisella on omat määritykset onnellisuudesta sekä syystä muuttaa ulkomaille, joten tärkeintä on vastata itselleen kysymykseen: mitä muutto ulkomaille sinulle merkitsee? Ja sitten vain suunnittelemaan mahdollista muuttoa!

Aïcha kannustaa ulkomaille muuttavia selvittämään etukäteen, paraneeko oma elämänlaatu maata vaihtaessa.

Australiassa asuva kirjailija Selma Kaasinen: ”Kun ottaa etäisyyttä, näkee selvemmin”

Selman romaani Araukaria julkaistiin vuonna 2021.

Selma ylläpitää kielitaitoaan kirjoittamalla suomenkielistä proosaa. Ulkomailla asuminen on vaikuttanut hänen kykyynsä tehdä havaintoja asioista ja paikoista, joista hän kirjoittaa.

Tutkimustyö vei Selma Kaasisen perheineen Australiaan vuonna 2004. Vastapainoksi englanninkieliselle tutkimuskirjallisuudelle hän alkoi kirjoittaa suomenkielistä proosaa.

– Rakastan juonien punomista ja tarinoiden rakentelua. Tarina lähtee ideasta, sillä idealla on tapana synnyttää uusia ideoita, kunnes huomaa olevansa sisällä jossain aivan uudessa jutussa, Selma sanoo.

Selma kertoo luovansa henkilöhahmoja, joiden kautta hän katselee maailmaa uusin silmin.

– Teen niiden kanssa tuttavuutta ja ne kulkevat mukanani vähän matkaa, kunnes tiemme eroavat. Näinhän käy usein todellisessakin elämässä: tapaamme ihmisiä, joiden kanssa on hauskaa jakaa elämää juuri sillä hetkellä, vaikka jo kohta elämät vievätkin eri suuntiin.

Selma päätti alusta alkaen kirjoittaa suomeksi. Se kuvaa hänen mielestään parhaiten hänen suhdettaan äidinkieleensä.

– Proosan kirjoittaminen on tapani ylläpitää kirjoitettua kielitaitoa. Muutoin äidinkieli on syvässä varmaan meissä kaikissa. Olen tehnyt huvittavan huomion, että luontaisesti puhun vauvoille ja taaperoikäisille lapsille sekä eläimille suomeksi enkä englanniksi. Joudun korjaamaan puheeni joka kerta. Jos kyseessä on tuttavien lemmikit, väitän sujuvasti, että kaikki eläimet osaavat suomea.

Selma laavakivirannalla Kiaman Jones Beachilla.

Uutta näkökulmaa kulttuureja kohtaan

Selma kertoo seuraavansa jossain määrin Suomen tapahtumia ja pitävänsä yhteyttä siellä asuviin perheenjäseniin ja ystäviin. Hän katsoo myös paljon suomalaisia tv-sarjoja ja elokuvia.

Selman uusimmassa romaanissa Araukaria manner vaihtuu usein ja lukija löytää itsensä Suomen ja Australian lisäksi myös Yhdysvalloista.

– Luonnollisesti sillä, että asun Australiassa on tarinan kannalta suuri merkitys. Ilman Australiaan muuttoa en varmaan olisi kirjoittanut Araukariaa.

Selma uskoo, että asuinpaikasta huolimatta hän olisi päätynyt jossain vaiheessa kirjoittamaan tarinoita, mutta ilman kykyä hypätä toiselle aikajanalle hänen on vaikea sanoa, mistä olisi kirjoittanut.

Ulkomailla asuminen on Selman mukaan vaikuttanut hänen kykyynsä tehdä havaintoja asioista ja paikoista, joista hän kirjoittaa.

– Tämä on vähän kuin minkä tahansa asian kanssa: kun ottaa etäisyyttä, näkee selvemmin. Esimerkiksi monet Suomessa koetut asiat näen nyt eri valossa, kun niihin on tullut etäisyyttä. Toisessa kulttuurissa eläminen lisää myös kunnioitusta niin omaa kuin toisten kulttuuria kohtaan, Selma toteaa.

Hatunnosto ulkosuomalaisille kirjailijoille

Toisinaan sanakirja ja kielioppikirja ovat avuksi, kun Selma hakee oikeita suomen kielen sanoja ja oikolukee tekstejään. Kirjoittaessa jokin asia tai kuvaus saattaa luontevimmin tulla hänen mieleensä englanniksi, jolloin hän joutuu hakemaan muistinsa sopukoista vastaavia suomenkielisiä ilmaisuja. Tässä hänen puolisonsakin auttaa sujuvasti.

– Helposti tulee mieleen kysymys miksi edes kirjoittaa, jos se on niin hankalaa, mutta siinä ehkä onkin kirjoittamisen suola. Mielikuvitustarinoiden kirjoittaminen kirjaksi on monimutkaista ja vaikeaa jo sinänsä. Kun sen kirjoittaa ulkosuomalaisena ilman oman kielikulttuurin tukea, siitä tulee kaksin verroin haasteellisempaa.

Selma kertoo kuulleensa joskus suomalaisilta kirjallisuuden alan ammattilaisilta jopa kritiikkiä siitä, ettei ulkosuomalaisesta voi tulla kunnon kirjailijaa, koska kieli on köyhtynyt. Tätä Selma ei allekirjoita.

– Totta tuossa on vain se, että kieli köyhtyy, mutta muuten tuo on aika nurinkurinen ajattelutapa. Mielestäni ulkosuomalaisille kirjailijoille pitäisi nostaa hattua juuri siksi, että he kielellisistä haasteista huolimatta saavat aikaan laadukasta tekstiä ja mielenkiintoisia tarinoita toisten iloksi.

Selma on kaksoiskansalainen, sillä hänellä on sekä Suomen että Australian kansalaisuus. Hän on asunut Australiassa kolmasosan elämästään ja siellä hänen lapsensa ovat kasvaneet aikuisiksi. Selma uskoo, että ilman lapsia hän ei olisi ehkä kasvanut yhtä isosti osaksi australialaista kulttuuria.

Edellisestä pikavisiitistä Suomeen on vierähtänyt yli viisi vuotta: koronapandemia venytti välin aiottua pidemmäksi.

Tulevaisuuden unelmistaan Selmalla on selvät sävelet.

– Haluan jatkaa kirjojen kirjoittamista, mieluiten kahdella kielellä.

Selma Instagramissa: selma_kaasinen

Selma Facebookissa: Kirjailija Selma Kaasinen

Kotimatkalla

Vieraskynäämme tarttui tällä kertaa Lontoossa asuva Saara Nurmo, joka pohtii tekstissään kodinkaipuuta ja juurettomuutta.

Nenässä tuoksuu vieläkin vieraalta. Siitä on melkein kolme vuotta kun muutin Lontooseen, mutta nenä tietää, että ympäristö on vieras. Puhdas koti ei tuoksu tolulta, eikä lokakuun illassa haise tuleva hyinen kylmä. Kotiosoitteeni on Lontoossa, mutta sydämessä tuntuu se sama tuttu – kaipuu kotiin.

Mietin usein sanaa koti ja sitä, missä kotini on?

Onko se lapsuudenkotini Lopella? Isäni rakentama talo, jonka joka ikinen senttimetri on tuttu. Talo, jonka seinät pitävät sisällään 18 vuotta elämästäni. Lapsuudenkotini huoneet ovat täynnä muistoja siskojeni kanssa, hetkiä joissa nauran isäni kanssa ja tunteja, jotka olen viettänyt äitini kanssa jutellen. Lapsuudenkotiani ympäröi metsä, ihan yhtä tuttu kuin talokin. Metsässä kasvaa joka kevät sinivuokkoja, joiden perään mummuni kysyy, jahka maaliskuu on ohi.

Talon isolla pihalla on myös leikkimökki, joka oli minulle ja parhaalle ystävälleni vuosien ajan tärkein paikka. Isäni rakensi sen sinä vuonna, kun perheeseemme tuli ensimmäinen lemmikki. Topi oli hylätty kesäkissa, joka valitsi meidät uudeksi perheekseen. Talomme pihalla on myös valtavan suuri muurahaispesä, joka on jo vuosikymmenen saanut olla rauhassa. Ennen sitä koiramme Ronja piti huolen siitä, ettei muurahaisten rakennusurakka ollut koskaan valmis. Pihanurmea reunustaa villivadelmapusikot, joiden alla kissani Väinö tapasi viettää kesäpäiviä. Väinö oli puheliain kissa, joka huuteli vadelmapensaan juurelta kuulumisiaan ja kertoi pihan tapahtumista. Nyt kaikki kolme nukkuvat ikiunta lapsuudenkotini takapihan metsässä. Jouluisin siellä palaa kynttilä.

Vaikka lapsuudenkotini on puolet elämästäni, se ei ole koti jota etsin. Halusin aina pois kylästä, jossa lapsuudenkotini on. Ainoastaan oma perheeni ja sukuni on tuntunut rakkaalta, muuten olen aina tuntenut vahvasti kaipuuta muualle. Olen tuntenut vahvasti ulkopuolisuuden tunnetta synnyinseuduillani ja se tunne on seurannut minua läpi elämäni. Tunkeutunut mukaan elämääni, tullut muuttokuorman mukana minne ikinä olen päättänytkään sijoittaa elämäni.

Muuttoautoni kaasujalka on ollut aina aika herkkä ja olen etsinyt omaa kotiani ympäri Suomea. Etsin sitä Helsingistä Töölön koreista ja korkeista kodeista, etsin sitä Tampereelta Nekalankulmalta ja olen etsinyt sitä Jyväskylästä Tapion ja Tellervon luota. Olen asunut kämpissä, huoneistoissa, asunnoissa, luukuissa, väliaikaisratkaisuissa ja yrittänyt rakentaa tulevaisuutta. Olen katsellut huoneeni ikkunasta Pariisin tähtitaivasta ja toivonut, että olisin kotona. Olen löytänyt itselleni hetken rauhan, hetkeksi paikan jossa levätä, mutta viimein kaipuu ja ulkopuolisuuden tunne löytää minut ja on aika jälleen vaihtaa maisemaa.

Mietin usein, että miltä niistä ihmisistä tuntuu jotka ovat löytäneet itselleen kodin? Tuntuu vieraalta ajatella, että minulle olisi tuolla jokin paikka, josta en haluaisi muuttaa pois kahden vuoden jälkeen. Olen asunut lähes kolme vuotta Lontoossa ja oman paikan etsiminen ja juurettomuuden tunne on voimistunut. En koe olevani loppilainen tai helsinkiläinen. Koen olevani suomalainen, mutta en koe että Suomessa on yhtäkään paikkaa, joka tuntuisi minulle kodilta. En tunne myöskään olevani lontoolainen, vaikka se kaiketi tällä hetkellä virallisesti olen?

Voiko kodin kaipuu tulla geeneistäni? Äitini äidin, eli mummuni juuret ovat vahvasti Karjalan Kannaksella ja olen pikkutytöstä saakka kuunnellut tarinoita Mummun oikeasta kodista, joka on kaukana ja saavuttamattomissa. Isäni menetti äitinsä, ainoan vanhempansa, alle kouluikäisenä ja hän kasvoi lastenkodissa omaa kotiaan kaivaten. Voiko kodinkaipuuni olla tullut verenperimänä ja siksi en löydä tietäni kotiin?

Juurettomuuden tunto on herättänyt ajatuksia siitä, jos juureni olisivatkin ihmisissä. Jos juureni ovat mummuni, äitini ja isäni sekä siskoni ja muistoni ystävieni kanssa. Ajatus kiehtoo minua, sillä se lievittää ahdistusta koti-ikävästä ja juurrettomuudesta. En voi kuitenkaan asettua elämään muistoihini ja ajatuksiini, vaan tarvitsen siltikin paikan jota kutsua kodiksi.

Tammikuussa tulee kolme vuotta siitä, kun asetuin elämään elämääni Lontooseen. Lontoo valikoitui paikaksi sen takia, että kumppanini asui täällä jo silloin ja hänen elämänsä on Lontoossa. Minulle Lontoo on kuitenkin taas yksi pysäkki matkani varrella kohti kotia. Missä se sitten onkaan.

Saara Instagramissa: saaralondon

Jos sinä olet kiinnostunut kirjoittamaan Vieraskynä-palstallemme, ota yhteyttä: info@suomalaisetmaailmalla.fi

Kuala Lumpurissa asuva Meri: ”Monikansallinen työyhteisö on rikkaus”

Meri on onnistunut luomaan työyhteisöönsä avoimen työilmapiirin.

Meri ja hänen miehensä ovat edelleen yli seitsemän vuotta sitten alkaneella häämatkallaan, sillä he päättivät muuttaa yhteen matkakohteistaan. Malesialainen työkulttuuri vaati aluksi totuttelua, mutta nyt Meri on tuonut työyhteisöönsä myös uudenlaisia toimintatapoja.

– Malesiaan muuttaminen oli melkoinen hyppy tuntemattomaan, koska kumpikaan meistä ei ollut koskaan ennen asunut pysyvästi ulkomailla. Kun päätös muutosta oli viimein tehty, teimme sen vuodeksi. Jos joku olisi sillä hetkellä kertonut olevamme täällä vielä seitsemänkin vuoden päästä, en olisi uskonut, vaan nauranut makeasti moiselle, Meri toteaa.

Meri ja hänen miehensä olivat lähteneet lähes seitsemän kuukauden mittaiselle häämatkalle kiertämään Malediiveja, Thaimaata, Sri Lankaa, Malesiaa, Indonesiaa ja Kreikkaa. Merin miehen saatua työtarjouksen Malesiasta he muuttivat maahan ja Meri aloitti opinnot paikallisessa yliopistossa. Valmistuttuaan hänet palkattiin palvelumuotoilujohtajaksi Malesian suurimmalle teleoperaattorille. Hänen miehensä työskentelee pilvipalvelujohtajana amerikkalaisessa yrityksessä.

– Mieheni kävi uuden työpaikkansa palkkaneuvottelut mobiililiittymänsä varassa, keskellä Lombokin viidakkoa apinoiden rääkyessä ja kukkojen kiekuessa taustalla.

Pariskunta muutti hyvin nopealla aikataululla, sillä muutto tuli lopulta työlupaselkkauksineen ja asuntonäyttöineen ajankohtaiseksi muutamassa viikossa. Meri kertoo heidän kokeneen kuherruskuukauden kaupungin kanssa ennen väistämätöntä kulttuurishokkia ja koti-ikävää.

– Kuala Lumpur oli ensimmäiset puoli vuotta suorastaan hurmaava pilvenpiirtäjäasuntoineen, kotiuima-altaineen ja omine kuntosaleineen, puhumattakaan puoli-ilmaisista viikonloppureissuista lähimaihin, lukemattomista kolmen kulttuurin juhlapyhistä, ikuisesta lämmöstä ja monimuotoisesta ruokakulttuurista.

Meri ja hänen miehensä Mark.

– Malesia on kollektiivinen kulttuuri, johon yhteisöllisyys ja sosiaalisuus kuuluvat perustarpeena. Minun täytyi aluksi ihan pysähtyä miettimään ja tarkemmin huomioimaan muita, sillä monissa länsimaissa individualismi saadaan jo äidinmaidossa, kuten Suomessakin. Täällä ajatellaan ”me yhdessä” -näkökulmasta ja asiat tehdään mieluiten porukalla sen sijaan, että huomio keskittyisi yksilösuoritukseen, Meri kertoo.

Meri kertoo joidenkin kulttuuristen seikkojen aiheuttavan välillä tukalia tilanteita. Malesiassa on kaukoidälle tyypillisesti vahva hierarkia, joka on sidoksissa ihmisten ikään. Lähtökohtainen ajatus on, että vanhempi ihminen on aina oikeassa ja kaikki hänen sanomansa asiat ovat ohjeita nuoremmille.

– Korkeamman henkilön mahdollista virhettä ei ole sopivaa korjata, jotta hän ei menettäisi kasvojaan. Sain olla kieli keskellä suuta yliopistolla, kun luennoitsija briljeerasi Eurooppa-tietämyksellään ja tokaisi koko täyden auditorion edessä: ”minä tietysti tunnen Skandinavian – siihen kuuluvat Suomi, Norja, Sveitsi ja muutama muu, eivätkös vaan kuulukin Meri?”

Esihenkilötyössään Meri on itse tehnyt erityisen paljon töitä luodakseen ilmapiirin, jossa hänen kanssaan saa olla eri mieltä, asioista voidaan aina keskustella avoimesti ja jossa hän kannustaa kriittiseen ajatteluun, jotta työyhteisössä löydettäisiin yhdessä parhaat ratkaisut. Hän kertoo saaneensa tästä valtavan hyvää palautetta, sillä toimintamalli on hänen työyhteisössään uusi.

Merin kokemuksen mukaan työkulttuuri malesialaisessa yrityksessä, jossa hän työskentelee, on todella nopeatempoista. Hän oli välittömästi ensimmäisestä päivästä lähtien mukana kokouksissa tekemässä merkittäviä päätöksiä.

– Tuotteistamisen, esihenkilötyön sekä operatiivisen strategian luomisen ja jalkauttamisen lisäksi minulla oli useita projekteja johdettavanani yhtä aikaa. Päivät ovat pitkiä, ylitöitä odotetaan automaattisesti, ideoinnin täytyy olla jatkuvasti valovoimaisen ratkaisukeskeistä ja päätöksenteon nopeaa, mutta samalla tässä oppii aivan valtavasti koko ajan.

Ensimmäisen vuoden ajan Meri teki töitä myös sunnuntaisin, kunnes oivalsi projektien määrän vain kasvavan eksponentiaalisesti, sillä hänen työpaikassaan palkitaan hyvästä työstä luottamuksella ja sen kautta uusilla töillä. Nyt hän on oppinut tasapainottamaan vaativia työviikkoja pitämällä viikonloput vapaina, koska haluaa myös näyttää tiimeilleen suuntaa, jossa työaika ja vapaa-aika pidetään erillään.

Merin mielestä monikansallinen työyhteisö on rikkaus.

”Asenne ratkaisee, aina”

Meri on saanut asemassaan todistaa monta ulkopuolisten väittämää vääräksi.

– Minulle sanottiin useamman ihmisen toimesta Malesiaan muutettuamme, että ekspatriaattinainen ei täällä todellakaan työllisty helposti, varsinkaan johtavaan asemaan, puhumattakaan paikallisesta yrityksestä. Se lannisti, mutta ei pysäyttänyt.

Meri haluaa omalla esimerkillään kannustaa muita vieraaseen maahan muuttavia, jotka aloittavat tai jatkavat omaa uraansa.

– Työskentely Kuala Lumpurissa on osoittanut minulle, että olen kulttuuriälykäs ja sopeudun itselleni myös täysin ennestään tuntemattomiin työtehtäviin paineen alla hyvinkin nopeasti. Monikansallinen työyhteisö on rikkaus – nämä vuodet ovat sekä opettaneet minulle nöyryyttä että vahvistaneet yhden lempilausahdukseni todeksi: asenne ratkaisee, aina.

Suomalaisuus näkyy Merin ja hänen miehensä päivittäisessä arjessa.

– Katselen paljon suomalaisia sarjoja ja kuuntelen suomalaisia kuunnelmia Yle Areenasta. Molemmat luemme myös päivittäin suomalaisia uutisia. Rakastamme suomalaisia ruokia, kuten karjalanpiirakoita, kantarellikastiketta, salmiakkia ja Fazerin suklaita. Juomme kumpikin kahvia, mieheni minua enemmän. Itse aloitan aina aamuni mieluiten oikealla ruisleivällä, näkkärillä tai hapankorpuilla.

Meri kertoo aktivoituvansa suomalaisiin perinteisiin aina etenkin joulun alla, jolloin hän leipoo myös työpaikalleen joulutorttuja suomenlippukoristein.

Malesiaan muutettuaan Meri kävi Suomessa kerran vuodessa. Koronapandemian takia Malesian rajat olivat kokonaan kiinni kahden vuoden ajan, mutta tänä kesänä pariskunta pääsi taas pitkästä aikaa Suomeen.

Perhe ja läheiset reagoivat pariskunnan muuttoon ymmärtäväisesti, sillä kummankin perheessä on sukua myös ulkomailla: Merillä Kyproksella ja hänen miehellään Yhdysvalloissa. He olivat myös jo aiemmin puhuneet haaveistaan matkustaa pidempään.

Suomalainen identiteetti tulee esille Merin luonteessa.

– Olen luotettava ystävä ja teen aina aikataulussa sen, minkä olen luvannut. Minulle on myös tärkeää olla reilu sekä tehdä asiat niin kuin ne minulta odotetaan, mikä lienee perintöä yhteiskunnasta, jossa monet asiakaspalvelutapahtumatkin suoritetaan itsepalveluna ja turhia kyselemättä.

Toistaiseksi pariskunnan eteen ei ole tullut sellaista hetkeä, jolloin Suomeen palaaminen olisi ollut ajankohtaista. Merin opintojen valmistuttua olisi ollut luonnollista lähteä Suomeen, mutta hän sai Malesiasta niin kiinnostavan työtilaisuuden, että sen käyttämättä jättäminen olisi harmittanut myöhemmin.

Merin ja hänen miehensä arki on monikielistä, sillä kotona he puhuvat suomea ja töissään englantia. Meri pärjää myös auttavasti Malaijin kielellä, sillä sen opinnot olivat ensimmäisen yliopistovuoden aikana pakolliset. Yrityksessä, jossa hän työskentelee, kyseinen kieli vilahtelee usein osana keskusteluja. Malesian kiinalais- ja intialaisväestöjen käyttämistä kielistä Meri ja hänen miehensä osaavat sanan sieltä ja täältä.

Maahan adaptoitumisen Meri tajusi tapahtuneen viimeistään eräänä aamuna yliopiston keskustakampukselle kävellessään, kun oli juuri tilannut paikallisherkku roti canain, eli paistetun leivän, sujuvasti tamilin kielellä.

– Se iski kuin salama: minä kuulun tänne, en osaisi tehdä näin muuten.