“Eikö siellä ole vaarallista?”

Vieraskynäämme tarttui Kolumbiassa asuva Ilona Ahti.

Jokainen Kolumbiassa asuva on kuullut tämän kysymyksen. Olen asustellut perheeni kanssa Bogotassa kohta kolme vuotta, ja maahan liittyvät stereotypiat pyörivät edelleen Pablo Escobarin ja kokaiinin ympärillä. Huumekauppa on todellinen ongelma, mutta se määrittelee turhaan uskomattoman monipuolista maata. Minulle Kolumbia on kuin sen maaperää täplittävät smaragdit: se säihkyy loputtomissa vihreän eri sävyissä.

Olen asunut elämässäni lähes kaikilla mantereilla, kahdeksassa maassa, enkä koskaan ole nähnyt sellaista luontoa kuin täällä. Kolumbiasta löytyy Tyynenmeren vaeltavat ryhävalaat, Karibian kookokset, loputtomat kahviviljelmät ja Amazonin viidakko. Joka reissulla olen kohdannut uusia hedelmiä ja tuntemattomia eläimiä, kuten kirpeän guanabanan ja suurta marsua muistuttavan agutin.

Kaupungitkin ovat yllättävän vihreitä, puistoja on joka nurkalla. Medellinin suurkaupunki on kuin viidakko, jonka keskelle on kasvanut rakennuksia. Pääkaupunki Bogota sijaitsee Andeilla, joten vihreät vuoret kehystävät sen jokaista nurkkaa. Aamulenkkini on oikeastaan vuorikiipeilyä. Luontopolku lähtee aivan kotimme vierestä, ja reitillä havupuut ja palmut kohoavat sulassa sovussa, eikä ole harvinaista kuulla aamutervehdystä kolibriltä.

Värit koristavat myös katukuvaa. Bogota on kuhiseva miljoonakaupunki, jossa on nykyään salliva suhtautuminen graffiteihin pitkän poliittisen väännön jälkeen. Ne koristavat jopa kokonaisia kerrostaloja. Graffiteissa risteilee sissisodan symboliikka ja mytologia rinnakkain. Näistä lähtökohdista ei ole minusta lainkaan yllättävää, että Kolumbia on maagisen realismin synnyinmaa.

Elokuvakäsikirjoittajana ja tulevana esikoiskirjailijana olen huomannut, että ympäristö vaikuttaa paljon siihen minkä sävyistä tekstiä syntyy. Kolumbian värit kietoutuvat täällä sanoihin ja ohjaavat päähenkilöitä eri suuntiin kuin muissa maissa. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten tarinat muuttuvat, kun suuntaamme seuraavaksi mieheni työn perässä Tansaniaan. Se on oikeastaan paluumuuttoa, sillä asuin ensimmäiset vuoteni Dar es Salaamissa. “Circle of life” jatkaa pyörimistään. Siinäkin on jotain maagista.

Päättymätön kulttuurimatka

Vieraskynäämme tarttui Barcelonassa tanssitaiteilijana työskentelevä Elisa Keisanen.

En koskaan Suomessa ollessani haaveillut ulkomailla asumisesta, olin se tyyppi joka unohti uusia passin, koska en edes muistanut sen olemassaoloa. Olin kiireinen opinnoissani, onnellinen ystävien ja perheen seurassa, eikä Suomen säätiloissakaan ollut mitään valittamista. Päätin kuitenkin lähteä opiskelijavaihtoon Latviaan ja niinhän siinä sitten kävi, että rakastuin. Tapasin vaihdon alkumetreillä helmikuussa 2014 myös vaihdossa olleen ranskalaisen miehen. Tutustuimme nopeasti, vietimme kaiken vapaa aikamme yhdessä. Kesäkuussa vaihdon päätyttyä oli selvää, että meidän matkamme tulisi jatkumaan yhdessä, ensin etäsuhteessa ja opinnoista valmistumisten jälkeen saman katon alla, Suomessa tai Ranskassa.

Kokeilimme molempia (Suomea ja Ranskaa) ja totesimme, että Suomi oli liian minun ja Ranska liian hänen. Ei ole välttämättä helppoa päästä sisään kumppanin kulttuuriin. Kulttuuriin johon toinen on kasvanut koko ikänsä. Minun päälle kolmekymppisen milleniaalin elämää ovat suomalaisittain rakentaneet esimerkiksi Muumit, Pikku Kakkonen, Kummelit, jääkiekon MM- kullat ja tappiot, Tarja Halonen, Euroviisu fanaattisuus, Lordin voitto, mämmi, sauna, sima, salmiakki ja sisu. Osaisinpa mainita paremmin asioita ranskalaiseni kulttuurista, muutakin kuin viinin ja juuston. Joka tapauksessa yhteisten ja etäasumisten jälkeen viimein 2016 joulukuussa, Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12 aloitimme yhteisen elämän Espanjassa, Barcelonassa.

Parasta Barcelonassa

Nyt minun seitsemäs vuosi Barcelonassa on pyörähtänyt käyntiin, sama ranskalainen rakas edelleen seurana. Barcelona on kompakti suurkaupunki vuorien ja meren välissä.  Rakastan Barcelonan joukkoliikennettä, sen sujuvuutta, lippujen hintoja sekä kanssamatkustajien tarkkailua. Käytän mm. metroa päivittäin ja useaan kertaan. Täällä on paljon houkuttelevia ja kivasti laitettuja ravintoloita ja kahviloita perinteiseen ja hipsetrimpäänkin makuun. Barcelona on myös koira- ja lapsiystävällinen kaupunki, mikä näkyy siinä, että niin lapset, kuin koiratkin ovat tervetulleita ravintoloihin, kirjastoon, konsertteihin ja puistoihin ilman, että niiden äänistä tai ilosta joku heti närkästyy. Vaikka Barcelona on rantakaupunki, mitään meripetoa minusta ei ole tullut, käyn rannalla kesällä ihan muutaman kerran. Ja aivan kuten suomessa asuessani unohdin passini olemassaolon, unohdan usein myös täällä, että Barcelona on rantakaupunki.

Hidas sulautuminen espanjalaisuuteen

Barcelona tuntuu kodilta, meillä on täällä ystäviä, työt ja espanjan kielikin on jo otettu haltuun, niin että sillä voi tehdä töitä ja jopa vitsaillakin. Tosin Katalaani ei vielä onnistu. Ollaan yritetty ottaa paikallista kulttuuria ja historiaa haltuun, ollaan yhdessä matkustettu kohti meidän näköistä espanjalaisuutta. Tosin rehellisesti sanottuna emme taida olla matkalla espanjalaisuuteen, vaan johonkin kansainväliseen hybridi olemiseen. Se johtuu varmasti siitä, että suurin osa ystävistämme ovat myös ulkomaalaisia. Minulla on vain muutamia Katalonialaisia ja muualta espanjaa kotoisin olevia työkavereita ja myös ranskalaiseni työskentelee kansainvälisessä firmassa ja vieläpä pääosin ranskan kielellä. Eli meistä ei kumpikaan ole päivittäin kosketuksissa paikallisiin kieliin.

Onko Suomessa aina kylmä?

Silloin tällöin mietin, että hetkissä joissa olisin voinut oppia espanjalaisuudesta olenkin “luennoinut” suomalaisuudesta. Keskustelukumppani on saattanut esittää yhden viattoman kysymyksen, kuten: “Onko suomessa aina kylmä?”. Jonka jälkeen hän on saanut vastauksen jossa, kerron talvesta, kaamoksesta, yöttömistä öistä, revontulista, joulupukista, saunakulttuurista, puukoista, euroviisujen tärkeydestä, alkoholismista, Nokiasta, eukonkantokilpailuista ja viimeisimpänä Sanna Marinista. Kaiken tuon sijaan olisin voinut vastata lyhyesti ja heittää pallon keskustelukumppanille kysymällä: “Onko täällä aina kuuma?”. Ehkä tämä kirvoittaisi vastavuoroisesti paikalliset kertomaan omasta Espanjastaan. Huomaan myös, että alkuaikoina puhuin Suomesta tähän tapaan: “Meillä Suomessa…, me suomalaiset…, kun taas nykyään puhun yleisemmin Suomesta ja Suomessa tapahtuvista asioista, en myöskään vertaile maita toisiinsa yhtä hanakasti kuin ensimmäisinä vuosina ja uskon, että se auttaa myös integroitumisessa uuteen maahan. Olemme siis oppineet espanjasta ympärillämme hitaasti, mutta onneksi meillä ei ole suunnitelmia muuttaa nyt mihinkää, eli jatkamme poco a poco eli pikkuhiljaa.

Kuitenkin kuuden vuoden aikana olen luonnollisestikkin alkanut ottaa vaikutteita alkuperäiseen tapaani olla minä, suomalainen minä. Puheen rytmi on Suomea puhuessani nopeampi kuin ennen, perheeni jäsenet mainitsevat asiasta säännöllisin väliajoin, myös puheen nuotti vaihtelee tai matkustaa ylös ja alas. Minusta tuntuu myös, että kasvojeni lihakset osallistuvat puheen tuottamiseen aktiivisemmin eli voisiko sanoa, että puhun ilmeikkäämmin? Puhun myös herkemmin tuntemattomille ja uskaltaudun kysymään apua, Suomessa asuessani yritin aina ensin selvitä itse tai vaihdoin suunnitelmaa lennosta niin, että kommunikaatiota tuntemattomien kanssa ei enää tarvinnut. Välillä kuitenkin täällä toivon, että voisin kommunikoida vähemmän, että voisin vetäytyä hiljaisuuteen ja observoimaan tilanteita ilman, että joku kysyy: “Onko sulla kaikki OK?” Tosin kaikessa uteliaisuudessaan, tuo kysymys kertoo välittämisestä, eikä välittämisessä ole mitään vikaa, vain päinvastoin.

Mielenkiinnolla odotan miten tämä olemukseen ja omaksumiseen liittyvä päättymätön matka paikalliseen kulttuurin parissa jatkuu. Ehkä yksi parhaista tavoista tämän nykyisen kotimaamme haltuun ottamisessa on maakuntamatkailu. Matkaillessa aion tästä edes myös muistaa kysyä kysymyksiä paikallisilta, koska kysymällä oppii.

Elisa Keisanen, Maaliskuu 2023, Barcelona

Uraa ulkomailla, suomalaisena supisemassa

Kun takana on 20 vuotta suoraa pätkää ulkosuomalaisena ja sen lisäksi opiskeluja ja kesätöitä ties missä maassa, on sopeutumisen taito harjaantunut huippuunsa. Tai niinhän sitä luulisi. Mirkka Rissa avautuu, minkälaista on olla töissä Münchenissä, Saksassa.

Tuntuu, että suomalainen suu on työpaikalla aina vääränlainen. Se on joko liian hiljaa tai sieltä tulee ulos vääriä asioita ja ainakin väärällä aksentilla. Itse olen tekemässä globaalia markkinointiviestintää Saksan toimistolla, ja oletushan on, että ne markkinointityypit ovat ekstrovertteja ja hyvän itsetunnon omaavia. Kattia kanssa… Olen hyvin tyypillinen suomalainen introvertti, joka mieluusti on taka-alalla. Alkuasetelmat ovat siis heikohkot ja siihen pitää lisätä vielä toteamus, että toimin naisena teknisellä alalla ilman insinööri-taustaa.

Miten minut siis nähdään kolleegojen puolesta? Toimistollamme on 14 kansallisuutta, joten yksi pohjoismaalainen uppoaa sinne helposti. Mutta jokaisessa työpaikassa, siis Suomen ulkopuolella, olen joutunut miltei joka viikko vastaamaan samaan kysymykseen: „Onko kaikki kunnossa, Mirkka?“
Meidän suomalaisten ongelma on naamataulumme, joka on niin pokeri, ettei sitä muunmaalaiset pysty helposti tulkkaamaan. Luulin aina, että oma „resting bitch face“ voidaan käsittää hyvinkin neutraaliksi, mutta ei… Kolleegat luulevat, että olen

a)hyvin masentunut
b)suunnittelen massamurhaa
c)olen valvonut 5 päivää putkeen.

Tämä vielä potenssiin kymmenen, jos he sattuvat tapaamaan minut hyvin keskittyneenä. “It’s just my face”, pyytelen anteeksi ja yritän olla pyörittelemättä silmiäni. Selitän useinmiten, että me suomalaiset olemme hyvinkin neuraaleja, tempperamenttimme ei mene ylös eikä alaspäin samaa vauhtia kuin latinoilla. Kaikki siis kunnossa, en ollut juuri miettimässä, kaivaisinko esille sen puukon, jota ainakin tanskalaiset luulevat suomalaisten aina kantavan.

Mutta mites se kommunikaatio muuten? Kolleegat ovat jo tottuneet siihen, että en välttämättä kuulu yes-yes-naisiin. Jos minulla on sanottavaa ja eri mielipide asiasta, kerron sen kyllä, oli sitten vastapuoli iso tai pienempi pomo. Hierarkian kunnioittaminen ei vieläkään ole suomalaiselle itsestäänselvyys. Toisaalta siitä tykätään, se koetaan raikkaana tuulahduksena ja antaa onneksi minulle tilaa olla juuri sellainen kuin olen. Toisaalta samat kolleegat oudoksuvat, että niitä mielipiteitä ei tule samaan tahtiin kuin muilta. Kyllä, olen hiljainen – eikä sen pitäisi haitata ketään muuta, jos olen itse sinut sen kanssa. Jonkun pitää olla hiljainen, eihän tästä työnteosta tulisi muuten mitään äänekkäiden italialaisten, omapäisten saksalaisten tai kiihkeiden ranskalaisten kanssa!

Kirjallinen viestintä on myös oma asiansa. Ja ne kokoukset. Kummassakin osiossa minulla on sama ongelma: en osaa aloittaa small talkilla. Käyn suoraan asiaan ja siitä saan kuulla kyllä. “Toivottavasti tämä email saavuttaa sinut hyvin”, “Mitä teille kuuluu”, “Kiitos viimeisestä”… Ei vaan luonnistu minulta, sillain luontevasti. Ja jos joku kysyy minulta kuulumisia, kiitos-hyvää vastauksen sijaan kerron ummet ja lammet, mitä suuremmalla todennäköisyydellä hyvin negatiiviseen sävyyn. Small talk ei siis suju, vaikka kuinka yritän parantaa tapani. Onneksi saksalaiset antavat sen anteeksi, auta armias, jos olisin ranskalaisten kanssa töissä.

Joskus minua huolestuttaa, että olen ensimmäinen suomalainen kontakti useimmille kolleegoilleni tai asiakkailleni. Kauhistuttava ajatus. Edustan kokonaista kansakuntaa ja he muodostavat mielipiteensä suomalaisista minun käyttäytymiseni perusteella. Toisaalta ulkosuomalaisvuoteni on hionut minusta pois sitä suomalaista särmää, uskoakseni. Tehnyt minusta kansainvälisemmän, sopeutuvaisemman, ylipäätänsä neutraalimman. Itse uskon, että suomalaisuus ei häviä suomalaisesta, ainakaan minun tapauksessani. Mutta maailma on koko ajan kansainvälisempi, erilaisuuden hyväksyntä on yhä helpompaa, oma persoonallisuus saa näkyä.

Mutta kyllä, vielä 20 ulkomaalaisvuoteni jälkeen minut tunnistaa suomalaisesta aksentista. Hurraa, ralli-englanti.

Mirkan elämää Münchenissä voi seurata Instagrammissa single_in_muc -tilillä.

Oppitunnit Afrikasta

Kun muutin Tansaniaan, yllätyin, miten ”aitoa Afrikkaa” näin heti lentokentältä poistuessa. Olin aiemmin asunut muutamia kuukausia Namibiassa ja Botswanassa, joten luulin tuntevani mannerta hiukan, mutta olinkin nähnyt vain rikkaimpia maita. Vasta Tansaniassa näin sellaista urbaania Afrikkaa, josta puhutaan uutisissa. Sellaista, jossa monikaistaisilla ruuhkateillä kulkevat sulassa sovussa autot, mopot, vuohet ja katukauppiaat, ja aina jostain leijailee poltettavien roskien katku. 

Tämä maa poikkesi paljon saksalaisen näköisestä Namibiasta ja rikkaasta Botswanasta. Näillä mailla on toki omat ongelmansa, mutta ihmisiä vähemmän ja rahaa enemmän. Se oli ensimmäinen oppituntini Afrikan monipuolisuudesta.

Kotikaupunkini on viimeiset neljä vuotta ollut Mwanza, Tansanian toiseksi suurin kaupunki. Täällä on kivoja rantaravintoloita, ostoskeskus ja elokuvateatteri, mutta silti enemmistö ostaa ruokansa toreilta ja kaikki, joilla on mahdollisuus, kasvattavat osan syötävästä itse. Kaupunkilaisuus ja maalaisuus elävät rinta rinnan.

Työssäni Suomen Lähetysseuran viestinnän asiantuntijana käyn paljon myös pienissä kylissä, joiden asukkaat elävät täysin viljelyn ja karjankasvatuksen varassa. He asuvat heinäkattoisissa kodeissa ja hakevat vetensä vesikuopasta. Se on sitä Afrikkaa, jota suurin osa suomalaisista on nähnyt mediassa.

Olin tottunut elämääni Mwanzassa ja vierailuihin maalaiskylissä. Huomasin kuitenkin, että suuri osa tuttavistani ajatteli Tansaniassa olevan lähinnä niitä pieniä maalaiskyliä. Siispä yritin näyttää somessani urbaania puolta: karaokeiltoja, viihtyisää kuntosalia ja shoppailevaa keskiluokkaa. Köyhyyttä en halunnut korostaa, koska sen puolen kaikki jo tietävät. 

Sitten vierailin maan isoimmassa kaupungissa Dar Es Salaamissa, jossa oli meneillään innovaatioviikko. Siellä erään pilvenpiirtäjän auditoriossa kokoontuivat tansanialaiset startup-yrittäjät ja heitä rahoittavat ihmiset ja järjestöt. Huomasin yllättyväni. Miten täällä onkin näin nykyaikaista? Toinen oppitunti Afrikan monipuolisuudesta oli koittanut. 

Ensin hahmotin rikkaan eteläisen Afrikan ja köyhemmän Itä-Afrikan eron, sitten sen, että täälläkin on keskiluokka, mutta silti onnistuin yllättymään Slush-henkisestä tapahtumasta. Hävetti.

Tästä sisuuntuneena ideoin töissäni kampanjan, jossa toimme eri puolilta maailmaa esille näitä eri todellisuuksia. Kehittyvissä maissa näkee sekä rikkautta että köyhyyttä, välillä vieri vieressä. Esimerkkejä löytää Facebookista ja Instagramista asiasanalla #kaksitodellisuutta.

On klisee, mutta totta, että mitä kauemmin asuu ulkomailla, sitä vähemmän ymmärtää tietävänsä. Asun Tansaniassa ja olen matkustanut työn puolesta paljon Etiopiassa sekä jonkin verran eteläisen Afrikan maissa. Silti jokaisella matkalla saan itseni kiinni jostain ennakkoluulosta tai stereotypiasta. Ihmettelin esimerkiksi sitä, että etiopialaiset eivät pukeudu värikkäisiin printtikankaisiin, toisin kuin monessa muussa Itä-Afrikan maassa tehdään. Ei ole ”aitoa Afrikkaa”!

Viestijänä työni on kertoa näiden maiden todellisuuksista, ja ymmärrän vastuuni Afrikka-kuvaston tuottajana. Kuvien ja näkökulmien valitseminen sisältää aina jonkinlaista tasapainoilua. 

Neljässä vuodessa olen oppinut ainakin sen, että joka maassa on rikkautta, köyhyyttä ja kaikkea siltä väliltä. Ja jokainen maa, monesti myös kaupunki, on omanlaisensa. Silti uskon, että tulen jatkossakin yllättymään näistä samoista asioista vielä monta kertaa.

Anna muutti auringon perässä Espanjaan – nyt hän nauttii sosiaalisuudesta ja vapaudesta

Espanjan Aurinkorannikolle muuttanut Anna arvostaa vapautta ja huoletonta elämää. Oravanpyörästä pois hyppääminen on vaikuttanut hänen arkeensa todella positiivisesti.

Espanjaan Anna päätyi useastakin syystä. Hänen brittiläinen miehensä muutti perheensä kanssa Aurinkorannikolle jo 2000-luvun alussa.

– Jossain kohtaa suhteemme alkuvaiheessa ehdotin vitsillä, pitäisikö meidänkin muuttaa yhdessä Espanjaan. Vitsi lähti vyörymään lumipallon lailla ja pian jo rustasimme paperille exit-suunnitelmaa, Anna kertoo.

Annaa oli jo monen vuoden ajan tympinyt Suomen pimeät ja vetiset talvet. Hän koki olevansa yhdeksän kuukautta vuodesta oman kotinsa vanki, eikä elämä maistunut miltään ennen talven jälkeen koittavaa huhtikuuta.

 – Koska aika on minulle äärettömän arvokasta valuuttaa, en halunnut tuhlata sitä Suomessa, missä monet itselle mieleiset harrastukset ja tekemiset olivat tauolla suurimman osan vuodesta. Espanjaan on myös suhteellisen helppo tulla, koska Aurinkorannikolle ovat muuttaneet niin monet muutkin ennen meitä.

Anna ei ollut asunut ulkomailla aiemmin, mutta hänellä on paljon kansainvälisiä sukujuuria, joiden vuoksi hän kokee olevansa jollain tavalla juureton. Tämä mahdollisesti helpotti häntä muuttamaan ja jättämään Suomen taakseen.

– Olen kasvanut kaksikielisessä perheessä, ja nyt aviomieheni on tuonut oman brittiläisen sekoituksensa meidän elämään, joten tällä hetkellä tuntuu hyvin luontevalta myös asua ulkomailla.

Hidas byrokratia turhauttaa

Ison suomalaisyhteisön myötä töitä Aurinkorannikolla riittää ja arjen aloittaminen Espanjassa on helppoa. Asiaan vaikutti myös se, että Annan miehen perhe asui jo maassa ja auttoi pariskuntaa muuttojärjestelyissä. Silti alku oli Annan mukaan kaikkea muuta kuin helppo.

– Espanjalainen hitaus ja asioiden toimimattomuus on minunlaiselle jämptille suorittajalle ihan hirveää kidutusta. Asiat tulee hoidetuksi joskus, kun sille päälle satutaan tai planeetat on oikeassa asennossa.

Anna kertoo, että usein asioiden perään saa kysellä ainakin kolmesti, ennen kuin ne lopulta tulevat hoidetuiksi. Myös brexit on pariskunnan kohdalla aiheuttanut harmaita hiuksia, sillä Annan mies ei saanut työlupaa, ja lähes puoli vuotta heidän piti elää vain yhden ihmisen palkalla. Myös liikenteeseen sopeutuminen vie oman aikansa.

– Monista hankaluuksista huolimatta asiat ovat myös alkaneet pikkuhiljaa järjestyä ja viihdymme auringossa. Tosin päivittäin vertaan elämääni ja tapojani Suomeen, joten se suomalaisuus ei katoa minusta varmasti koskaan, Anna toteaa.

”Espanjassa olen paljon huolettomampi”

Suomessa Anna eli perinteisessä oravanpyörässä. Kalenteri oli jatkuvasti varattuna vähintään neljän viikon päähän, ja hänellä oli pakonomainen tarve suorittaa jatkuvasti.

– Jollain tavalla Suomen kilpailuhenkinen kulttuuri ajaa helposti siihen, että koko ajan pitää pystyä enempään ja parempaan. Espanjassa taas olen paljon huolettomampi. En suunnittele menoja kuin korkeintaan parin päivän päähän. Nautin sosiaalisuudesta täällä ihan ei tavalla, koska on ihan normaalia lähteä ystävien kanssa ulos dinnerille tai drinkeille ihan arkenakin.

Anna viettää valtaosan vapaa-ajastaan ulkona, urheilee paljon ja syö terveellisemmin. Tämä kaikki on vaikuttanut positiivisesti hänen hyvinvointiinsa.

– Unelmien elämä on käsite, jota olen pohtinut paljon viimeisen parin vuoden aikana. Kaikki lähti siitä, kun neljä vuotta sitten luin kirjan ”Toimistosta travelleriksi”. Innostuin ajatuksesta, ettei elämän tarvitse olla sidottu yhteen paikkaan ja samaan työhön koko lopun elämää.

Anna halusi vapautta ja mahdollisuuden tehdä töitä yrittäjänä mistä milloinkin haluaa. Vapaus onkin isoin asia, joka muutoksissa häntä houkuttaa. Hän kokee, että itsensä toteuttaminen on vapautta parhaimmillaan.

– En pystyisi enää ikinä palaamaan perinteiseen kahdeksasta neljään -toimistotyöhön, jossa joku muu sanelee ehdot. Kun katson tulevaan, unelmieni elämä näyttää yhdistelmältä arjesta nautiskelua rakkaiden harrastusten ja matkustelun parissa, sopivalla määrällä itselle mielekästä työtä, jolta jää totta kai aikaa kaikille edellä mainitsemille aktiviteeteille, Anna summaa.

Kap Verdelle muuttanut Tiina: ”On tärkeää oppia kohtaamaan erilaisia kulttuureja ja ymmärtää erilaisuutta”

Ympäri maailmaa matkustellut Tiina päätyi asumaan Kap Verdelle, jossa elämäntyyli on rento ja stressitön. Yksin matkustaminen on opettanut Tiinalle paljon sellaista, mitä hän hyödyntää jokapäiväisessä elämässään.

Tiina muutti Kap Verdelle tänä syksynä. Hän oli matkustellut Salin saarella jo useamman kerran tämän vuoden aikana, joten paikat olivat valmiiksi tuttuja. Paikallinen poikaystävä on ollut iso apu asioiden hoitamisessa.

– Minulla oli täältä asunto varattuna valmiiksi viimeisimmän matkani aikaansaannoksena, joten asettuminen alkoi helposti. Asustamme parhaillaan uudessa asunnossamme ihanin merinäkymin löytökoiranpentumme kanssa, ja elämä on pitkälti tavallista arkea työn ja rantapäivien siivittämänä, Tiina kertoo.

Suurempia yllätyksiä Tiina ei ole kokenut, sillä saarelle muuttaessa on otettava huomioon monenlaisia asioita heti alkuun.

– Mutta kyllähän ajoittaiset katkokset sähkön, veden, netin ja muun vastaavan kanssa hieman ärsyttää tai haittaa sekä se, että kaupoista ei saa samalla tavalla monipuolisesti tuotteita kuin vaikkapa Euroopan puolella, Tiina myöntää.

Salin saarella suurin osa on tuontitavaraa muualta maailmalta tai vehreämmiltä Kap Verden saarilta, joten valikoimat ovat sitä, mitä milloinkin on saatu paikalle tuotua ja hankittua.

Stressivapaa ympäristö

Eniten Tiina on yllättynyt siitä, kuinka elämä saarella on paljon rennompaa, vaikka hän tekee töitä samaan tahtiin kuin ennenkin. Nykyään hän ei katsele kelloa tai laadi suuria aikataulullisia suunnitelmia.

– Enkä koe enää eläväni yhtä stressaavaa arkea, kuin mitä aiemmin isommissa kaupunkiympäristöissä elin.

Tiina tapasi puolisonsa Salilla ensimmäisen kerran maaliskuussa, mutta silloin molemmilla oli vielä muut elämänkuviot mielessä. Tiina oli saarella vain lomalla ilman aikomusta palata uudelleen.

– Palasin kuitenkin pariinkin otteeseen pitkin kevättä ja kesää saareen tykästyttyäni, ja vaikka aika ajoin moikkailimme toisiamme, niin oikeastaan vasta kesällä juttumme lämpeni ja aloimme viettää enemmän aikaa yhdessä. Elokuussa saarelle pysyvän muuton tehtyäni hän tuli hakemaan minut lentokentältä ja olemme olleet erottamaton kaksikko siitä saakka. Nykyään myös asumme yhdessä.

Työssään sisällöntuotannon parissa Tiina nauttii monipuolisuudesta sekä työn tuomasta vapaudesta.

– Ja siitä, että olen vihdoin siinä pisteessä, että voin työskennellä missä päin maailmaa vain ja suunnitella pitkälti omat työpäiväni ja aikatauluni. Tällä hetkellä teen paljon töitä, mutta koen elämäni olevan rennompaa kuin koskaan aiemmin. Tämä johtuu pitkälti tästä pienestä ja stressivapaasta saariympäristöstä, jossa nyt elän.

Vastoinkäymiset kasvattavat

Tiina kokee suomalaisen identiteettinsä jollakin tavalla muuttuneen ulkomailla asumisen myötä, sillä eri maissa asuessa elämä on erilaista, ja itse kasvaa ihmisenä erilaisissa ympäristöissä.

– Mukaan tarttuu uusia tapoja, ajatusmalleja, kiinnostuksen kohteita ja muuta vastaavaa. Olen aina enemmän ajatellut olevani koko maailman lapsi, kuin suomalainen, heh.

Tiina kokee oivaltaneensa paljon uutta matkustellessaan. Yksi opeista on ymmärrys erilaisia kulttuureja kohtaan, sillä kaikesta ei aina voi ajatella samalla tavalla, ja joskus jotkut toimintatavat ja ajattelumallit ovat hyvinkin erilaisia kuin omat.

– On tärkeää oppia kohtaamaan erilaisia kulttuureja ja ymmärtää erilaisuutta, vaikka ei itse esimerkiksi samoin ajattelisikaan.

Oma positiivisuus ja ystävällisyys vaikeissakin tilanteissa ovat Tiinan mielestä tärkeitä valttikortteja.

– Vaikka vastoinkäymiset ovat stressaavia ja ikäviä, niin yleensä apua saa aina, ja oma asennoituminen luo tähän myös ison osan, sillä hymyyn usein vastataan hymyllä ja oma fiilis on parempi, jos jaksaa pysyä positiivisena.

Isoimpana asiana Tiina on kuitenkin oppinut, kuinka vahva ihminen hän oikeasti onkaan. Hän kertoo kokeneensa matkoillaan monia erilaisia tilanteita, ja osa niistä on ollut henkisesti hyvin kuluttavia. Ne ovat saaneet miettimään, olisiko vain helpompi luovuttaa ja palata Suomeen.

– Se, että yksin matkalla ollessaan pystyy ratkaisemaan erilaisia hankalia tilanteita ja selviytyy vastoinkäymisistä omin avuin ilman perheen ja ystävien läsnäoloa, todellakin kasvattaa.

Tiina on oppinut myös tunnistamaan, kuinka reagoi erilaisiin tilanteisiin, ja kuinka niissä voisi parhaiten toimia. Hän toteaa, että matkailu todellakin avartaa, ja vastoinkäymiset kasvattavat.

– Näiden saattelemana olen erittäin tyytyväinen tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni, enkä koe Suomeen paluuta enää vaihtoehtona itselleni lainkaan.

Elämä Kap Verdellä on Tiinalle juuri sellaista, mistä hän on haaveillut. Hän viihtyy auringon lämmössä meren äärellä, ja kokee elämänsä olevan paljon energisempää näiden tekijöiden ansiosta.

– Tykkään tutkia maailmaa ja kokea uusia seikkailuja eri maailmankolkissa, välillä pysähtyen pidemmäksi aikaa vaikkapa työskentelemään paikkoihin, joissa koen todella viihtyväni enemmänkin. Kaikkien näiden kokemuksien jälkeen en koe, että pystyisin enää asettumaan aloilleni Suomessa. Nyt elämäni on täällä Kap Verdellä, mutta kuka ties mihin tie seuraavaksi vie vai jäänkö tänne.