Suomalaiset maailmalla -sivuston päätoimittaja Marena Ahonen kertoo tässä kirjoituksessaan siitä, millaista on ollut jakaa historiallinen karanteenikokemus yhdessä espanjalaisten kanssa.  

Viime viikon lauantaina pääsimme seitsemän viikon sisällä olon jälkeen viimein ulos. Koko naapuristomme heräsi eloon samalla kellonlyömällä, ja jopa syrjäiset maalaispolut täyttyivät ihmisistä. Nuori mies kiisi mäkeä alas pyörällään ja huikkasi vastaantulijoille: ”Kello on kahdeksan, olemme vapaita!” Me kaikki kuuloetäisyydellä olevat naurahdimme ja hurrasimme. Kaikki tiesivät, mistä on kyse. Olimme kaikki olleet jo seitsemän viikkoa samassa veneessä.   

Jaettu muisto vahvistaa sidettä asuinmaahan
Vapaus ulkoilla tuntui uskomattomalta seitsemän viikon jälkeen!

Juuri tällaiset hetket saavat minut tuntemaan kiitollisuutta siitä, että olen saanut kokea nämä viikot Espanjassa. Tämä saattaa kuulostaa hullulta – kuka nyt haluaisi olla seitsemän viikkoa neljän seinän sisällä? En minäkään karanteenista innoissani ole, mutta sen aikana olen päässyt osaksi ainutlaatuista kansallista muistoa, josta riittää tarinoita kerrottavaksi vielä vuosikymmenienkin päästä.

Kriisin jakaminen vahvistaa kuuluvuuden tunnetta

Sinivalkoisessa sydämessäni on vakiintunut paikka Espanjalle. Paikka ei ole muotoutunut sisimpääni vain vuoden lukuisten aurinkoisten päivien tai Suomea edullisimpien ravintolaillallisten vuoksi. Se on syntynyt monesta syystä: Siksi että espanjalaisten kupliva ja äänekäs meininki saa oloni kotoisaksi. Siksi että espanjan kielen kuuleminen missä tahansa päin maailmaa saa sydämeni pakahtumaan. Siksi että voisin maleksia loputtomiin espanjalaisten kaupunkien katuja tai ahmia aina vain lisää vuorien rinteiltä aukeavia upeita maisemia. Siksi että vastaantulijaa voi katsoa silmiin hymyillen ja tarjoilijalle voi vielä ovelta huutaa kiitos ja näkemiin. Siksi että jalkapallopelejä seurataan intohimoisesti ja maaleja tuuletetaan miettimättä sitä, mitä naapuri ajattelee. Siksi että tunnen kuin osa minua olisi aina kuulunut tänne.

Kun koti – minun tapauksessani toinen koti – on maailmalla, tulee kyseisestä maasta, kielestä, kansasta ja kulttuurista itselle rakkaita. Mitä lähemmäs tätä kansaa ja sen kulttuuria pääsee, sitä kokonaisvaltaisemmin voi tuntea samaistuvansa niiden erityispiirteisiin ja kuuluvansa yhteisöön, johon ei välttämättä ole syntynyt. Siksi yhteisten, koko maan kesken jaettujen muistojen kokeminen saa tuntemaan kiitollisuutta siitä, että voi ulkomaalaisena päästä osaksi jotain niin erityistä – jotain sellaista, joka määrittää espanjalaisten arkea pitkälle tulevaisuuteen.  

Voimaannuttavia muistoja ja unohtumattomia hetkiä

Seitsemän viikon ajan naapurustossamme kokoonnuttiin joka ilta kello kahdeksan parvekkeille ja ikkunoihin taputtamaan ja hurraamaan kaikille niille, jotka taistelevat eturintamassa koronaa vastaan. Parin karanteeniviikon jälkeen koko maa alkoi laulaa Resistiré-kappaletta yhteisenä voimabiisinään. Näköyhteyden päästä omalta parvekkeeltamme kaksi tyttöä soitti joka ilta tapatusten yhteydessä ensin Espanjan kansallislaulun ja tämän jälkeen Resistirén, jonka aikana tanssin heidän mukanaan yhteistä koreografiaamme.

Vastapäisen talomme asukkaat puolestaan heiluttivat meille jokailtaisten taputusten aikaan isoa lakanaa, johon he olivat kirjoittaneet ”Ánimo” (=tsemppiä). Alakerran naapurimme innostui aiheesta niin, että hoilotti koko naapuruston kuullen: ”Kun tämä joskus loppuu, niin järjestämme kaikki yhdessä grillijuhlat!” Olen iloinen siitä, että sain jakaa nämä ja lukuisat muut tähän aikaan ja kulttuurin sidoksissa olevat hetket espanjalaisten kanssa.

Lue myös muita Espanjaan liittyviä artikkeleitamme täältä. >>
Voit myös kertoa omista karanteenikokemuksistasi tämän julkaisun alapuolella olevassa Osallistu keskusteluun -osiossa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *